paintaword

Tänään on päivä jolloin ostin keltaisen auton. Sinänsä asiassa ei mitään ihmeellistä, tarvitsin auton, ja tiesin suurin piirtein, mitkä tarpeeni olivat. Olin mielestäni valmistautunut hyvin, olin katsellut autojen kuvia netistä, kunnes kyllästyin ja päätin tehdä jotakin. Päätin, että auto, kuten hevonenkin, ostetaan tutustumalla siihen paikan päällä, fiilistelemällä. Eihän kukaan jaksa verrata faktoja ja tutustua kuviin loputtomasti, yksilölliset ominaisuudet tietysti ratkaisevat loppujen lopuksi. Ja autoliikkeessä voi myös kokeilla autoja, ihan samalla tavalla kuin vaatteita kokeillaan vaatekaupoissa tai hevosia maneeseissa.
Omasta autotuntemuksestani en ollut ihan vakuuttunut. Pyysin varmuuden vuoksi mukaan mieheni, joka on erittäin viisas mies. Hän ymmärtää esimerkiksi, että makuasioista ei sovi kiistellä. Hän ymmärtää myös faktojen päälle, mutta ei elvistele niillä, hän ikään kuin pitää ne sisällään kunnes niitä mahdollisesti tarvitaan. Hänellä on tilannetuntua, ja uskon vakaasti, että autojen sielunelämään hän ei puuttuisi, vaikkakin mahdollisesti hymyilisi hieman itsekseen.
Yllätyksekseni huomasin, että autoshoppailu ei ole kivaa. Hermoni pettivät jo ensimmäisessä liikkeessä. Siellä oli ihan tyylikkään värinen auto, mutta ikävä kyllä auto oli juuri pesty ja penkki oli märkä – en voinut sovittaa pyllyäni siihen. Koeajo olisi vaatinut penkin muovittamista. Tämä operaatio kuulosti erittäin hitaalta, halusin eteenpäin, vertailemaan. Liikkeessä oli kuitenkin asiansa osaava myyjä, joka määrätietoisesti teki minulle kirjallisen tarjouksen hyvännäköisestä autosta. Höh, mikä virhe! Mustaa valkoisella, autohan oli täysin liian kallis!
Seuraavassa liikkeessä kaikki autot olivat liian kalliita. Tunsin itseni henkilökohtaisesti loukatuksi, eikä liikkeestä löytynyt yksikään auto, joka olisi sopinut kriteereihini. Nehän olivat 1. kaunis 2. koirille sopiva 3. koirien lisäksi vähintään kahdelle aikuiselle ja vähintään yhdelle lapselle sopiva 4. nopea 5. uudehko 6. halpa ja 7. vähän kuluttava.
Minulle oli kehittynyt tuhti päänsärky. Mieheni sanoi lempeästi, että ”ei se ulkonäkö niin paljon merkitse…”, todennäköisesti siinä toivossa, että olisin valmis edes ulkonäölliseen kompromissiin, auton suhteen siis. Minä taas toivoin, että mieheni tarkoitti autoja, ainoastaan autoja.
Kolmannessa liikkeessä mieheni kysyi, miten paljon todellisuudessa ajattelin kuljettaa koiria autossa. Murisin ”paljon, koko ajan”. Asia jäi sikseen. Vettä tihutti hieman, ja tässä liikkeessä autot olivat taivaan alla raikkaassa ulkoilmassa. Minulla vaaleahkot mokkasaappaat, enkä halunnut niiden kastuvan. Ihanneauton löytymisellä oli siis KIIRE.
Katseeni vangitsi keltainen auto. Tarkoitan, että auto oli KELTAINEN. Mieheni tietää, että en juurikaan pidä keltaisesta. Hän kierteli kauempana katsomassa sopivan kokoisia, värisiä ja hintaisia autoja, yritti todella löytää sen uuden nelipyöräisen perheenjäsenen. Minä tuijotin Keltaista, olin aivan otettu. Ja koirillekin oli tilaa. Ja tätä autoa sai sovitella, penkki oli kuiva ja sopivan kokoinen. Ei sillä sitten niin väliä, että auto oli vanha ja silleen, kemiat kohtasivat ja auto löysi kodin.
Mieheni mielestä Leo on ihan hyvä, faktisesti. Ja minä niin rakastan tuota miestäni! Koska itse olen ruvennut miettimään erilaisia tosiasioita.
Tuleekohan Leolle ja minulle suhde? Joidenkin autojen kanssa on käynyt niin, toisten kanssa sitä yhteistä säveltä ei ole löytynyt. Oooh, muistelen niitä ihania. Aina ei auton toimivuudella ole ollut tekemistä ihanuuden kanssa, esimerkiksi Mini oli hankala kaveri. Sateella ei käynnistynyt, mutta ymmärsin häntä englantilaistaustansa takia. Ei sateenvarjoa, ei mitään, tietysti murjotti. No, eräs ohikulkija opetti kuivaamaan yhtä auton moottoriosastoon kuuluvaa kuppia pyyhkeellä, ja tämä hellä hierominen sai Minin hyvälle tuulelle säässä kuin säässä.
Oli toinen rakas; Rellu Vitonen. Knirs-knars-knirs-knars, hienostunutta ja hidasta etenemistä, ja autohan kulki pelkällä pyhällä hengellä! No joo, bensamittari oli rikki, mutta kuitenkin. Tämä ystävä starttasi aina, talvipakkasilla jopa antoi virtaa nuoremmille lihaskimpun näköisille lajitoverilleen. Raukka, suurella sydämellä antoi kaikkensa, lopuksi pohja oli aivan läpiruostunut, mutta Rellu Vitonen taisteli uljaasti loppuun asti.
Ja sitten Pökötti! Oh-la-la mikä kaunotar! Nuori, dynaaminen, ja mikä nopeus! Aina yhtä hyväntuulinen, kissamaisen ketterä, elegantti. Tämän ranskattaren kanssa opin paljon, esimerkiksi käytännöllisyyttä ja selkänojien siirtämistä eri asentoihin. Ranskatar oli petite, ja minulla oli usein kyydissä lapsi ja koira, ja tietysti lese- ja muita säkkejä sekä epämääräinen kasa erikokoisia hevostarvikkeita. Löysin uusia ratkaisuja. Puolipenkkiä, ei takapenkkiä, kaikki etupenkillä yms. Mielikuvitukseni kehittyi, ja vauhdin huuma korvasi kaikki pienet hankaluudet. Pökötti jäi mieleeni todellisena kiitäjänä, niin elämän ylä- kuin alamäessä.
Nyttemmin olen huomannut, että vuosien varrella minulla on ollut suhteita muihinkin koneisiin. Ei kaikkiin tietenkään, kaikkien kanssa ei synkkaa, ja joistakin ei tykkää ollenkaan. Yksi minulle tärkeä ihailtava ylhäisyys on valkoinen tietokone nimeltään Madame Mac. Vaikkakaan en niin ymmärrä hänen kieltään, ja vaikkakin hän murisee uhkaavasti kuin uskallan käynnistää hänet pidän hänen vaikeahkosta luonteesta. Madamesta on kehittynyt inspiroiva ystävä, työkaverina en osaa häntä käsitellä.
Ja voih, muistan pari söpöä puhelinta! Yksi valkoinen, helmeilevä karamelli! Tässä puhelimessa kaikki oli kaunista, eikä mikään käytännöllistä. Tähän ladyyn tuli runsaasti tekstiviestejä, ja kirjeenkuoren kuvio ruudulla oli niin pieni, että monesti en huomannut niitä. Toinen söpöliini oli tiilenpunainen. Vaaaauuuu, en kyllä muista mitään toimivuudesta, mutta väri… Ja soittoääni taisi olla upea, tämä punainen oli ilontuoja, ystävä, jonka kanssa jaoin monet hetket ja kokemukset.
Tuossa ulkona Leo odottelee keltaisena. Hän ei punastele, ei. Toivottavasti hänellä on huumoria. Odotan hauskoja hetkiä, ihania matkoja, lupaa hassutella. Toivon Leosta tiimityöskentelyä ja kykyä kantaa meidät kaikki upeisiin elämyksiin. Ajattelen, että Leo mahdollisesti on nainen, vaikka virallinen nimensä onkin Leon. Hän saa täällä meillä uuden kutsumanimen, ei Donna Leon, koska kirjailija on arvokas ammatti. Hän saa olla Leonita Leon, tuttavallisesti Leo – ja minä selviän pinteestä, jos Leo sittenkin osoittautuu mieheksi.
Haluan vielä viimeiseksi virallisesti toivottaa Leo tervetulleeksi jengiin! Toivottavasti viihdyt meillä ja täytät sinulle asettamani kriteerit! Muuten saat lähteä muualle laiskottelemaan, mutta sehän on tässä markkinatilanteessa itsestään selvyys. Kippis vaan, tsintsin ja skåååål!

Yö vaihtui aamuun erittäin konkreettisella tavalla. Herätyskello soi aggressiivisesti, ja kesti hetken, ennen kuin ymmärsin mikä se oli, ja kesti toisen hetken, ennen kuin ymmärsin missä se oli. Sain kuitenkin loppujen lopuksi äänen hiljentymään. Sydämeni laukkasi villien mustangien tapaan, mutta tanner ei ollut preeria, vaan ikioma sänkyni. Tunsin kuumuuden, tunsin tummanpunaisen rakkauden, silitin kevyesti vierelläni nukkavan miehen selkää, sydämeni tempo ei rauhoittunut.
Aamu oli pimeä, mutta katuvalojen valossa kaikki varjot syvenivät. Maailma näytti tumman siniseltä, harmaalta ja mustalta. Huomasin palelevani. Painoin molemmat kämmeneni sydäntä vasten, jotta se rauhoittuisi. Mieleeni muistui osa unesta, muistin vesiputouksen, muistin viidakon. Muistin, että olin tavannut jonkun, mutta en muistanut kenet. Yritin. Oli todella ärsyttävää, koska hahmo oli ikään kuin lähellä, sillä tavalla, kuin nimi joskus voi olla kielellä. Hahmo hävisi, joka kerta. En muistanut, en edes muistanut, oliko tämä henkilö pelottava, oliko hän ystävä.
Ylös-ulos-lenkille! Niin on joku joskus käskenyt, ja tätä tottelin. Ensimmäinen punainen, ensimmäinen, keltainen, ensimmäinen aavistus auringosta. Ilma oli lämmin, juoksin pitkin rantaa. Vierelläni koirat, toisella puolella meri, kaislikko. Kauempana korkeat kerrostalot. Joitakin valoja ikkunoissa, siellä täällä ihmisten siluetteja, ihmisiä aamupuuhissa. Kaduilla jokunen auto ajoi hitaasti ohitsemme. Pakokaasut tuoksuivat erilaisilta nuoruudessani. En halunnut muistella, juoksin kovempaa, todella kovaa.
Myöhemmin, suihkun puhtaana, kahvin juoneena, työvaatteisiin tyylikkäästi pukeutuneena seurasin luonnon kauneutta ratin takaa. Täydellinen aamu oli sarastamassa, värit olivat intensiiviset, räjähtävät, samalla pehmeät. Autojen takavalot muodostivat kauniin punaisen helmikuvion niin kauas kuin silmä kantoi. Radiossa soi ihanan pehmeätä jazzia. Laitoin penkkilämmityksen täysille ja annoin ajatusten lentää vapaasti.
Mieleen tuli äsken näkemäni Kalevi Liskin näyttely. Hänen värien käsittely on aivan uskomattoman hieno, niin kylläinen ja samalla niin hienostunut, niin iloinen, ja samalla jotenkin aavistuksen haikea. Auton ikkunasta näin yksinäisen pienen veneen hitaasti liikkumassa peilityynessä meressä. Veneen tekemät aallot muodostivat kolmion, joka kiilsi oranssinkeltaisena ympäröivän veden syvänharmaassa.
Tytön lämmin halaus ja suukottelu. Toivotin ”Hyvää koulupäivää, pidä hauskaa”, sain vastaukseksi ”hyvää työpäivää, nähdään illalla”.
Kummallakaan ei ollut kovinkaan kummoinen aamu. Kumpikin toivoi päivästä parempaa. Normimeininkiä, siis.
Töölöläisessä kahvilassa join toisen kerran aamukahvia. Ja vielä kerran nautin aamun hiljaisesta hetkestä. Kahvilassa nautittuna aamukahvilla on tietty charmi. Se on vähän kansainvälistä, siinä on ripaus eurooppalaisuutta, aavistus amerikkalaisuutta. Toastin tuoksu, marmeladin kiilto, tuoreen leivän pulleus. Väsyneet ihmiset, aamun lehdet, jokunen pieni lapsi nappisilmineen.
Katselin ympärilleni, ihailin sarjakuva-aiheisia tauluja, palelin vielä hieman. Ajattelin etuoikeutettua asemaani. Muistin, miten erilaiselta oli joskus tuntunut. Tartuin isoon kahvimukiin molemmin käsin, katselin maidon muodostamaa kuviota. Hieno päivä oli alkamassa. Huokailin, annoin itselleni oikeuden nauttia uudelleen löytämästäni harmoniasta. Katselin vierelläni istuvaa miestä, muistelin, miten olin häneen käpertyneenä nukkunut. Nojasin hieman häntä vastaan, ja miehen käsivarsi kietoutui lämpimänä ympärilleni, ja käsivarteni kietoutui miehen ympärille, ja poissa oli palelu ja tilalla oli tummanpunainen kuumuus. Halusin tämän hetken jatkuvan ikuisesti. Ja huomasin, että vihdoinkin sydämeni laukka on rauhoittunut pehmeäksi raviksi.

Kodin viihtyisässä ympäristössä oli turvallista. Illan hämärtyessä Anni joi teetä isosta kupista ja käpertyi muistoihin, jotka hän luuli unohtaneensa kauan sitten. Takka lämmitti mukavasti ja tulen kuumanpunaiset liekit näyttivät ihan samanlaisilta kuin joskus tuolloin, joskus muinaisaikojen kaukaisuudessa.

Anni oli onnellinen. Hän huokaisi tyytyväisenä rentoutuessaan vanhaan kukkakuvioiseen  sohvaan. Kaukana olivat vaikeudet, kaukana oli yksinolo, kaukana oli aika, jolloin hän ei jaksanut ajatella huomista. Anni hymyili itsekseen, nojasi vasten vierellään istuvan miehen turvallista olkapäätä.  Antoi mahdollisuuden monille unohdetuille ajatuksille. Miehen parta kutitti Annin poskea.

Pohjoistuuli oli tyyntynyt. Se oli kuitenkin jättänyt jälkeensä talven tuloa ennustavan kylmyyden. Taivas loisti tummansinisenä. Anni  sulki silmänsä ja siirtyi ajassa kauas taaksepäin, lapsuuteensa saakka.

Oli keskikesä. Aallot liplattivat vilkkaasti ja tuuli puhalsi pieniä pilviä uusiin muodostumiin. Laiturin nokassa kellui pieni moottorivene. Kesän tuoksussa oli hiekkaa, aurinkorasvaa, merilevää. Kaukana kaislikon yllä näkyi muutama lokki vasten vaaleansinistä taustaa.

Pieni tyttö leikki vanhan huvilan edessä rannalla. Hiekka oli sopivan kosteata ja savimaista. Tyttö teki hiekasta kakkuja. Vieressä valvoi karkeakarvainen mäyräkoira. Tytöllä oli punaruudulliset shortsit ja mustat kumisaappaat. Hänen ihonsa oli auringon maalaamana ruskea.

Valkoisen puisen huvilan ovi avautui nopeasti. Ovensuuhun ilmestyi nainen joka vilkutti tytölle. Nainen juoksi kevyesti  terassin yli kohti rantaa johtavia leveitä portaita. Mäyräkoira pomppi riemusta, häntä heilui ja pienet tassut jättivät kosteaan hiekkaan hauskan pitsikuvion.  Tyttö lopetti leikkinsä, ojensi molemmat kätensä kohti naista, huusi innostuneena ”äitiiiiiiiii!”. Nainen hymyili ja halasi tyttöä.

Kolmikko lähti seikkailuun, aarteenmetsästykseen. Reitti kulki pitkin rantaviivaa, yli harmaansävyisten, kiiltävien kivien, halki punaisella väritetyin kallioiden. Vesi tunkeutui lähelle, teki kivistä ja kallioista liukkaat, kyseli metsästäjien rohkeutta. Tyttö nauroi, hyppäsi ketterästi kiveltä toiselle. Löysi aarteen, keräsi sen, näytti äidilleen. Jatkoi iloisena matkaa, löysi uusia aarteita.

Aarteet olivat veden hiomia puun kappaleita. Tai simpukankuoria. Mahdollisesti muotonsa muuttaneita roskia. Joukossa oli myös lasisia paloja, muovia, vanhoja maitotölkkejä. Ja kiviä, mustankirjavia, kiiltäviä, kissankultaisia.

Tuuli lauloi korvissa, ja kukaan ei pelännyt käärmeitä. Olihan kumisaappaat, ja koiralla vaisto.

Auringon lämmittäessä kulkijoiden selkää reitti avautui pienelle rannalle. Takana olivat koristellut puuhuvilat, edessä  muutama saari ja meri. Rantaviiva jatkui jyrkästi vasemmalle, mutta se oli leppien takana piilossa.

Sitten aivan tyhjästä ilmestyi  hitaasti lähemmäksi liikkuva jääkarhu. Valtava eläin oli kuin osa luontoa, sulautui väreihin ja maisemaan. Tämä hämmästytti tyttöä hetkisen. Sitten hän veti olkapäät ylös ja totesi itsekseen, että onhan noita eri valkoisia, tietty. Pilven valkoista, lumen valkoista. Aallon valkoista, enkelin valkoista. Tyttö katsoi koiraa, joka valppaana seurasi karhun liikkeitä, katsoi äitiään, odotti merkkiä. Katsoi karhua, jonka pitkät karvat keinuivat pehmeästi liikkeen mukana.

Äiti jähmettyi aluksi paikalleen. Silmät laajenivat, ja tyttö tiesi, että kohta äiti huutaa, huutaa, että juokse, mene piiloon, pakene, selviydy, äkkiä, mene!  Mutta äiti ei huutanut. Hänen silmänsä rauhoittuivat, hän otti tytärtään kädestä kiinni. Katsoi koko ajan karhua, puhui tytölle. Sanoi ”on tärkeätä, että keräät rannan simpukat, että keräät kivet, että keräät jokaisen kauniin esineen”.

Irrottivat kätensä, jompikumpi ensin tai samaan aikaan. Tyttö keräsi vaaleanpunaisia simpukankuoria, punaisenkirjavaa hiekkaa. Hän keräsi meren hiomia puupaloja ja litteitä kiviä. Äiti puhui karhulle, puhui merelle, puhui tuulelle. Aurinko maalasi pilvenhattarat turkooseiksi.

Anni muisti kaiken. Syksyisessä illassa satojen kilometrien ja vuosikymmenien päästä tapahtuneesta hän muisti jääkarhun, sen hajun, sen hengityksen, sen kauneuden. Sen pelottavan olemuksen, sen mukanaan tuoman viestin,  aavistuksen surusta. Anni muisti, ja tiesi, että se ei ollut unta, se oli jotakin muuta, että jääkarhu oli tullut tuoman toivoa, kuitenkin ja kaikesta huolimatta.

Takassa tuli oli muuttunut oranssiksi kuumuutta hehkuvaksi hiileksi. Tee oli haaleata  ja maistui hunajalta.  Annin äiti oli ollut kaunis, eloisa. Anni antoi vihdoin itselleen luvan olla erilainen.

Enkelit olivat vieneet Annin äidin nuorena. Heidän laulunsa oli täyttänyt maailman ja heidän vahvat siipensä oli kiidättänyt äitiä läpi laulun taivaanrannalle asti. Äiti muuttui tähdeksi ja katseli Annia öisin vilkuttaen. Anni vilkutti takaisin. Jääkarhusta oli muisto, Anni kantoi sitä mukanaan.

Annin äiti oli ollut kaunis ja eloisa. Hän oli ollut suosittu, hyväntahtoinen ja avulias, häntä muistettiin kultaisena ja herttaisena, häntä ihailtiin vielä vuosien ja vuosien jälkeen. Annia oli verrattu äitiinsä. Häntä oltiin säälitty, ja hänestä oltiin kuiskailtu. Olihan se ymmärrettävää, tyttö ilman äitiä on kuin laiva ilman purjetta, mutta tyttö ei ollut äitinsä vertainen, ei kaunis, ei lempeä. Oli se omena pudonnut kauas päärynäpuusta, tyttö ei ollut naisellinen, ei miellyttävä. Mutta älykäs, ihmisten läpi näkevä. Voimakastahtoinen. Hankala.

Syysillassa Anni antoi itselleen luvan olla erilainen. Hän oli vanhempi, ryppyisempi. Anni ei koskaan saavuttanut mainetta, ei kultaa, ei kunniaa. Annista ei koskaan tullut satujen prinsessaa, ei presidenttiä, ei palomiestä, ei lentoemäntää. Vaikkakin äiti oli sanonut, että kaikki on mahdollista, jos tarpeeksi tahtoo. Anni vissiinkin tahtoi muuta. Anni tahtoi onnea, tahtoi rakkautta, ja etsi yli rantojen, kautta metsien, läpi kaupunkien.

Jääkarhusta oli kulunut aikaa, vuosia ja vuosia oli vierähtänyt. Takassa tuli oli sammumassa. Puisella pöydällä punaiset omenat tuoksuivat kanelilta. Anni muisteli, uskalsi vihdoin. Huokaisi tyytyväisenä, hymyili, nojasi muistojen kautta tulevaan, hörppäsi  teetä. Käpertyi karhunsa kainaloon, eikä enää niin välittänyt oliko kaikki tarinaa vai totta.

Haluan tunnustaa jotakin. Olen rakastanut Ranskaa koko ikäni. Salaa, koska on ollut kiusallista rakastaa jotakin, jota ei ymmärrä. Olen maistellut makuja, haistellut tuoksuja, ihaillut kieltä. Ranska on tuntunut niin äärimmäisen hienostuneelta, niin très élégante:lta, niin kaukaa ihailtavalta. Olen katsellut kuvia, olen nähnyt kauniita maisemia, upeita kaupunkeja, turkoosia merta, valkoisia alppeja. Päässäni olen kuunnellut, rrrrrr’ät ovat pyörineet pehmeästi ja kielen rytmi on sointunut kauniisti.

 Olen muutaman kerran matkustanut Ranskaan ja Ranskassa. Ja tuntenut itseni ulkopuoliseksi, hölmöksi tunkeilijaksi, sellaiseksi, joka ei koskaan saavuta riittävää tyylitajua tai tarpeeksi sisäänrakennettua vuosituhansien aikana geeneihin kehittynyttä kulttuuria. Olen yksinkertaisesti tuntenut itseni täydelliseksi juntiksi.

Ranskalaiset ovat jotenkin itsestään selviä, pukeutuvat hyvin, huolitellun modernisti, liikkuvat pitkin askelin tyytyväisen näköisesti, puhuvat, ottavat kantaa, eivät peittele tunteitaan. Minä olen ollut erilainen.

Myös ratsastus on kaunista Ranskassa. Hevoset ovat jaloja, upeita, jalostettuja, täydellisiä. Ranskalaisista hevosista sanotaan, että ovat hankalia, vaikeita suustaan, luonteeltaan, että eivät siedä ratsastusta. No, ranskalaiset ovat ranskalaisia, niin hevoset kuin ihmiset. Kaipaavat tiettyä mielenvapautta ja pitävät temperamenttisista keskusteluista. Ja liitelevät pitkin askelin, yli esteiden, pitkin katujen.

Viime talvena minulla oli käänteentekevä kokemus. Matkustin Ranskaan ja Ranskassa ranskalaisen seurassa. Oh boy, mikä elämys, mikä mullistavan ihana, täydellisen fantastisten retki historiaan, nykypäivään, ruokakulttuuriin, taiteen maailmaan! Huh. Ranska tulkattuna on todella magnifique, voihan veljet ja siskot, suosittelen!

Ranskassa kaikki vaikuttaa liittyvän johonkin, ja ennen kaikkea Louis IV:aan. Siellä täällä kaikkialla. Minua kiinnostaa hieman tuo Ludde, olikohan hän itsestään selvästi hyvän näköinen, vaikuttikohan hän muotiin ja pukeutumiseen, olikohan hän mukava, kiltti, tyylikäs, kohtelikohan hän hyvin kanssaihmisiään? Miten hän suhtautui naisiin? Köyhiin?

Vaikutti ainakin rakentamiseen ja kulttuuriin. Thank you Louis, we so appreciate you!

Pitkästi Ludden ajan jälkeen vuosi vaihtui. Tuleva oli 2013. Tämän sain kokea Lillessä, Pohjoisranskassa. Vuoden 2012 viimeinen päivä oli 14 astetta lämmin ja aurinkoinen. Nurmikot viheriöivät smaragdinvärisinä. Puutarhoissa lentelivät vihreitä papukaijoja. Tuoksu oli varhaissyksyinen.

Sain ruusuja, hempeän vaaleanpunaisia. Minulle tarjottiin samppanjaa, hummeria, hanhenmaksaa, juustoja. Pöytä oli katettu taivaallisen kauniiksi. Tunnelma oli ainutlaatuinen, ihmeellinen. Olin kuin eri planeetalta kielikyvyttömyyteni takia, silti tunsin olevan osa tätä kaunista tapahtumaa.

Seuraavaksi sain kokea Pariisin, rakkauden kaupungin. Suurkaupungin kaikilla mausteilla höystettynä. Pariisin nähtävyydet, sen ihmiset, kaupungin tuoksu. Ja taustalla koko ajan läsnä oleva historian humina. Mielikuvat hevosista, kärryistä, knallipäisistä miehistä ja silkkipukuisista madameista sointuivat mutkattomasti kaduilla kiitelehteviin urheiluautoihin. Chanson d’amour, Edith Piaf, ihan kaikki mitä ikinä olin kuullut tai lukenut Pariisista oli tässä, mutta eri tavalla, todellisena, ihan oikeasti aitona.

Oi, olen kävellyt Pariisin keskustaa ristiin rastiin ja laidasta laitaan, olen ihaillut, ihmetellyt ja yrittänyt sisäistää. Olen nähnyt tuhansia euroja maksavia tavallisen näköisiä merkkivaatteita, olen juonut viiniä terasseilla, olen kävellyt Champs Elysées:llä. Olen kokenut taidetta, niin monimuotoisena, etten osaa sitä sanoin kuvailla. Rakennuksien kulmakivistä maalauksen mestareihin, ranskalaisista eliittisistä, korkeasti koulutetuista taiteilijoista elämän koulua käyneisiin aboriginaalitaiteilijoihin.

Olen syönyt kiinalaisessa ravintolassa Pariisin kiinalaisessa kaupunginosassa. Sinne en kävellyt, sinne matkustimme metrolla. Tulin ylös tunnelista aivan toisenlaiseen maailmaan. Korkeita kalpeita kerrostaloja, jotenkin todella hiljaista, ei kauppoja, ei mitään. Seuraavassa korttelissa urheilumaisen nuorekkaasti pukeutuneita nuoria aasialaisen näköisiä tyttöjä. Tuntui nololta kävellä näitten itseään myyvien teinityttöjen ohi onnellisesti käsi kädessä. Keskityin eteeni ilmestyneisiin neonvaloihin, edessäni oleviin useisiin ravintoloihin.

Ranska ranskalaisittain jätti minuun suuren kaipuun. Totta tosiaan, kokemus oli fantastinen. Haluaan lisää, Ranskaa tahdon kokea enemmän ja joka kulmasta. Haluan purjehtia avomerelle tunnelmallisesta satamakaupungista. Haluan nähdä laventelipeltoja. Haluan ratsastaen tutustua etelän viinilaaksoihin. Haluan nähdä taiteiloijoita työskentelemässä, kuulla laulua, katsella tuulivoimaloita. Haluan maistaa valkosipulia aivan tuoreeltaan, haluan inspiroitua, haluan päästää irti sieluni, haluan olla elämäntaiteilija. Haluan. Ranskaksi.

Paul syntyi Irlannissa, pienessä kylässä lähellä Kilkennyä. Kaikkialla laidunsi lehmiä, lampaita ja hevosia. Asiat tehtiin täsmälleen samalla tavalla kuin isoisän aikaan. Juotiin teetä vanhoista, halkeavista teekupeista. Ratsastettiin kouluun poneilla. Käytettiin tweedtakkia ja kumisaappaita. Lyötiin vetoa, pelattiin kortteja, keskusteltiin eläinten siitosominaisuuksista. Ja katseltiin tyttöjä salaa pensasaitojen takaa.

Paulin olo oli usein hieman epämukava. Hän oli herkkä, ja pelästyi ronskeista otteista. Hänen huumorintajunsa oli hiljainen, pehmeä. Irlannissa naurettiin kunnolla. Paul kaipasi rauhaa, hiljaisuutta. Hänellä oli taipumus haikeuteen. Paul rakasti eläimiä, varsinkin hevosia. Ratsastaessa ujous katosi, teki pojasta kykyihinsä luottavan nuoren miehen.

Paulin setä kasvatti hevosia. Paul ratsasti niillä, oli ensimmäinen ihminen niitten elämässä. Hevoset olivat nuoria, kouluttamattomia, nopeita, vahvoja, ne olivat luotuja hyppäämään, ne olivat jaloja, villejä, vapaita. Niitä piti ymmärtää, ihailla, herkällä tavalla kunnioittaa. Paul kuunteli eläimiä, seurasi liikettä tasapainossa ja saavutti eläinten luottamuksen. Paul kilpaili menestyksekkäästi, mutta aina yhtä vaatimattomasti. Paras hetki oli kun hevosesta ja hänestä tuli yksi, yhdessä ylittivät itsensä, yhdessä uskalsivat lentää.

Henry-setä oli tyytyväinen, möi hevoset hyvään hintaan ja kasvatti taas uusia. Paul suri jokaista menetettyä sielunveljeä, jokaista ystävää, jokaista katkennutta yhteisymmärrystä. Eräänä päivänä hän sai tarpeekseen ja lähti, päätyi Lontooseen. Sai stipendin, otti ihan minkä tahansa mahdollisuuden. Ja päätyi opiskelemaan klassista balettia.

Suuren kaupungin ihmiset olivat erilaisia, vieraita. Kaikki vaikutti muoviselta, kovalta, teennäiseltä. Oli punk, oli teddyboys. Oli tappeluita, pubeja, värjättyjä hiuksia, hakaneuloja. Oli androgyynius, oli kaupunkilaisuus. Paul ei viihtynyt, ei pärjännyt, tunsi olonsa kivikausiaikaiseksi. Kaikki oli kummallista, mutta gay-baareista Paul löysi hengähdyspaikan. Niissä oli ihan OK olla outo.

Elämä vei Paulia eteenpäin. Hän sai jatkostipendin, pääsi Wieniin. Jatkoi opiskeluitaan, kaipasi hevosia, elämäntilaa, kommunikaatiota. Paul oli huomaamattaan kaupunkilaistunut, oli nykyisin trendikäs, rennosti tyylikäs. Tummat ja punertavat hiukset olivat pidentyneet ja kaulaa somisti leveähkö kullanvärinen ketju.

Paulin olemuksessa oli lumoa. Hänen kissamaiset, vihertävät silmät vangitsivat kaikki. Paulin hoikka vartalo kehittyi entistä lihaksikkaammaksi. Paul hurmasi, liikkui pehmeästi, säilytti ujoutensa. Paulissa oli magiaa.

Cedrik oli rikas. Hänellä oli kymmenkunta kansainvälisen tason estehevosia ja voittoa tuottava talli Tanskassa. Cedrikin intohimo oli hevosten lisäksi ooppera ja baletti, tai lähinnä tanssijat ja laulajat. Cedrik piti rytmistä, luovuudesta, liikkeiden sulavuudesta. Cedrik näki Paulin ja halusi toteuttaa unelmansa, halusi kehittää esteratsastusta taiteeksi, oopperaksi, baletiksi, henkeäsalpaavaksi kokemukseksi.

Niin Cedrik osti Paulin. Teki tarjouksen, lirputteli vähän, mutta vähemmän kuin mihin oli varautunut. Paul allekirjoitti sopimuksen, lupautui ratsuttajaksi, vaikka ei ollut nähnyt hevosia vuosiin. Oli valinnan paikka. Paul keskeytti tanssijanuransa. Taisi samalla lupautua Cedrikin rakastajaksikin, vaikka sillä ei niin väliä ollutkaan. Cedrik oli komea, tumma, pitkänhuiskea, herkän näköinen, aistikas. Asiat olisivat voineet olla huonomminkin.

Business is business, anyway. Vaikkakin taidetta, tai unelma taiteellisesta mahdollisuudesta, silti businessta. Paul ei ollut riittävän hyvä, eikä riittävän julma, ei riittävän fiksu, eikä edes riittävän kaunis. Cedrik niiiiiiin kyllästyi jatkuviin epäonnistumisiin. Teki tapansa mukaisen pikkurilliliikkeen korostaakseen kyllästymistään. Pyysi Paulia lähtemään ASAP. Teki kuitenkin palveluksen ja soitti ystävälleen Suomessa.

Suomi on erilainen maa. Ainakin hevosihmisen näkökulmasta. Paul siirtyi takaisin tanssin pariin, ja tanssi itsensä suomalaisten sydämiin. Hän oli erilainen, sopivasti taiteellinen, sopivasti siro, sopivasti kansainvälinen. Lehdet kirjoittelivat hänestä, häntä haastateltiin telkkariin, radioon, hän oli jatkuvasti esillä.

Sisällään Paul kärsi valtavasta häpeästä. Kaukana oli itsetunto, laatu ja tyyli. Paul elätti itsensä tanssimalla ravintoloissa, lavoilla, laivoissa. Heilutti lanteitaan, vinkkasi silmää. Hän esiintyi maan menestyvien bändien visuaalisena lisänä, ja hän oli loistava kontrasti raskaalle musiikille.

Espanjalaista sukua oleva Teresa ilmestyi Paulin elämään sattumalta, he tapasivat jossakin tilaisuudessa ja päätyivät samaan hotellihuoneeseen. Kaunis, hohtava, ihana, rikas Teresa harrasti kilparatsastusta ja opiskeli kuvataidetta. Suomessa häntä kiinnosti arkkitehtuuri. Paulia kiinnostivat Teresan hevoset.

Kaunis nuoripari avioitui, hankki yhteisen kodin ja koiran. Pitivät kutsuja, kävivät tilaisuuksissa, konserteissa, olivat sosiaalisia.

Paul ajautui kuitenkin kaksoiselämään. Ensin vähän leikkimielisesti tunnustellen. Vähän kokeilemalla rajoja, vähän vaihtelua tarvitsevana, vähän jännitystä kaipaavana. Cedrikin anteeksipyyntö imarteli Paulia. Tuntui hienolta, että vanhempi mies matkusti Suomeen varta vasten häntä varten. Leikki oli kuin nuoralla käveleminen. Paul piti kutkuttavasta jännityksestä. Cedrik oli vaarallinen, omistavainen, sitova. Paul luuli pärjäävänsä, hallitsevansa maestroaan.

Joka aamu Paul heräsi naisen pehmeään kutsuun. Nainen, ärsyttävän hyvällä tavalla itsestään huolta pitävä, nainen, kaunis kuin tropiikin yö. Naisellisella tavalla hyväkuntoinen, naisen tavalla tietävä, naisellisesti pehmeällä tavalla puhuva, naisellisella tavalla kaiken tilan täyttävä.

Paul ei tahtonut Teresalle pahaa. Välillä kuitenkin tuntui, että hän vihasi vaimoaan. Teresa aiheutti olemuksellaan Paulille huonon olon. Tumma nauru, isot rinnat, kädet kaikkialla, nainen, aina vaatimassa, alleviivaamassa. Paul oli yrittänyt, olisi halunnut selittää. Oli melkein avannut suunsa, mutta ei kyennyt, ei koskaan uskaltanut. Teresan vartalo, Teresan tuoksu, Teresan hiukset. Paul ratsasti, ajatteli ”huomenna”.

Lähti sitten noin vaan. Pois. Ikuisiksi ajoiksi, pois, pois, pois. Eräänä aamuna. Jäljelle jäi kuoppa lakanaan, ja huono omatunto. Seurauksena tuli takaa kiitävä romahdus. Ahdistus vaikeutti hengittämistä, nukkumista, syömistä. Paul yritti pakoon, juoksi kovaa kaarteeseen, halusi pois, halusi pilveksi taivaalle.

Cedrik ei ottanut koppia, parisuhde ei kertakaikkisesti ollut hänen juttunsa. Paulilla oli vapautensa, ehkä he törmäisivät uudestaan, ehkä ei. So long my baby, take care.

Paul pelkäsi nyt. Enemmän kuin koskaan aiemmin. Pelkäsi yksinäisyyttä, epäonnistumista. Yritti takaisin Teresan luo, soitti ovikelloa. Kukaan ei avannut. Bruno ei haukkunut. Paul soitti uudestaan. Paul soitti puhelimella. Ei vastausta. Soitti uudestaan. Ja uudestaan, ja uudestaan. Ei vastausta.

Lopulta hän päästi itsensä sisään avaimella. Lempeä iltainen syysvalo ja pehmeä musiikki täyttivät asunnon. Paul hiipi hiljaa kohti valtavaa parisänkyä. Se oli tyhjä. Hän tunnusteli viininpunakukallista pussilakanaa käsillään. Peitto oli kylmä, sileä, pedattu. Nätisti taitettu sivuun. Alla oleva vihreä lakana oli sileä, sekin. Kuoppa oli poissa.

Jotakin outoa, kostea tunne selkäytimessä, limainen, likainen. Pulssi kiihtyi. Paul kuunteli musiikkia, kaunista, mahdollisesti Philip Glass. Hiljainen narina musiikin takaa, toinen ääni, asiaankuulumaton. Paul valpastui. Nousi, liikkui kohti olohuonetta. Pysähtyi äkillisesti. Kristallikruunun alla roikkui ihminen, liikkui hitaasti edestakaisin. Ilta oli hämärä, Paul ei nähnyt kunnolla, lähestyi varovasti. Näki omat kenkänsä, näki farkkujalat. Katsoi ylöspäin, valtava naama, jättiläismäinen hymyilevä suu. Ilmapalloihminen. Paulin vaatteissa. Paulin päässä pyöri, maailma pyöri. Ei voinut pidättää, oksensi lattialle. Ja poistui huoneesta peruuttamalla.

Paul pakeni keittiöön. Kyyneleet valuivat silmistä. Paul huusi sisällään, tiesi huudon olevan päässä. Romahti elegantille tuolille. Sytytti tärisevin käsin vihreään pulloon työnnetyn kynttilän.

Joskus elämä todella pysäyttää, tapahtuu jotakin sellaista, joka on täysin odottamatonta, todella aavistamatonta. Sellaista, ettei tiedä, onko kyseessä painajainen vai totuus, sellaista, että veri jäätyy suonissa tai tukka jähmettyy pystyyn.

Teresan elämä pysähtyi eräänä kauniina elokuisena aamuna.

Hän oli aamuihmisiä, ja oli hereillä herätyskellon soidessa kuudelta. Bruno-koira odotti jo iloisesti häntä heiluen oven vieressä. Teresa joi pienen lasin tuoremehua, puki juoksuvaatteet ja lähti tuttuun tapaan koiran kanssa pehmeästi hölkäten kohti Pohjoisrantaa. Maailma näytti aamun auringon maalaamana punaiselta.

Bruno pysähtyi nuuskimaan ja Teresa juoksi ponihäntä heiluen paikallaan. Vasemmalla veneet keinuivat rauhallisesti. Teresa piti tästä näkymästä. Veneet olivat erikokoisia ja täysin eri näköisiä, silti sulassa sovussa. Puisia, vanhoja purjelaivoja, nopeita muskeliveneitä, lasikuituisia purjeveneitä, kalastusveneitä. Itsekseen hymyillen Teresa ajatteli veneitä monikulttuurisena yhteiskuntana. Tai ehkä Kreikkana. Kallista, vielä vähän aikaa sitten uutta ja luksusta vieri vieressä ränsistyneen, vanhan, charmikkaasti ikääntyneen kanssa.

Oikealla liikenne oli ruuhkaantumassa.  Kiireiset autoilijat tööttäilivät hermostuneena. Teresa lähetti kuljettajille lentosuukkoja ja jatkoi lenkkiään kohti Katajanokkaa. Katu oli leveä, vauhti kiihtyi. Bruno rakasti tätä kohtaa, lähti ylpeänä laukkamaan edelle.

Musiikki soi Teresan korvissa. Hän oli sopivan hengästynyt, oli löytänyt rytminsä, juoksi kohti sitä, jossa ei tarvitse ajatella. Kauppatori, kauppahalli, terminaali, sitten alamäki kohti Ursulaa.  Raitiovaunut ja liikenteen häly jäivät taakse, edessä meri ja muutama poiju.  Teresa kiihdytti jälleen vauhtia. Jokunen vastaantulija siellä täällä, koiran ulkoiluttaja, polkupyöräilijä, vanhus. Musiikki kannusti eteenpäin, pyysi hikoilemaan, juoksu oli tanssia, transsia, eläytymistä.

Kaivopuiston vihreä nurmikko tuoksui jo syksyltä. Pään yläpuolella lokit lensivät valkoisina. Meren tuoksu muistutti hiekkarannoista, merilevästä. Askelten tuntu koko kehossa, tasapaino, liike, jatkuva liike. Tummansinisessä meressä muutama ruskeanharmaa kallio.

Juoksu jatkui uimarannan ohi ja takaisin Bulevardin kautta. Enemmän ihmisiä nyt. Koira kävi tarpeillaan, Teresa poimi pussiin jätökset, muuta liike ei loppunut, askeleet nousivat kevyesti, paikallaan. Esplanadin-puisto, kauppatori, kalanhaju osui sieraimiin. Torikauppiaat olivat pystyttäneet kojunsa, oransseista teltoista tuoksui kahvi. Kukkakauppiaitten kukat tervehtivät ohijuoksijoita iloisen monivärisinä. Teresa lähestyi täysin rentoutuneena kotiaan.

Avatessaan ovea Teresa kutsui rakastaan nimeltä.  Teresa piti tästä mielikuvitusleikistä, hän teki sen joka aamu. Nautti jo etukäteen edessä olevasta, ajatteli hetkeä eteenpäin, oli käynyt suihkussa, pukenut päälleen turkoosin kylpytakkinsa, valmistanut tuoksuvan kahviaamiaisen ja tuonut sen tarjottimella hitaasti heräämässä olevalle miehelleen.  Yhdessä olivat nauttineet, toisistaan eniten. Teresa rakasti tätä hetkeä.  Maisteli sitä, nautti siitä imeskellen läpi päivän.  Aamun lempeä aloitus, ainoastaan he kaksi, ainoastaan Paul ja Teresa, ainoastaan ja aina.

Paul ei vastannut Teresan kutsuun. Eikä hän ollut leveässä sängyssä. Pussilakanan suuret viininpunaiset kukkakuviot näyttivät omituisilta, sänky oli ihmeellinen ilman ihmistä. Sammaleen vihreään aluslakanaan oli painautunut kolo. Yön hiki tuoksui kevyesti. Teresa tunnusteli hämmentyneenä koloa kädellään. Se oli vielä lämmin.

Tilanne muuttui hitaaksi. Jokin oli täysin muuttunut, jokin oli täysin toisin. Vaikka kaikki näytti olevan täysin normaalia, vaikka mitään vaaraan liittyvää ei ollut, Teresa huusi. Hän tiesi huutavansa, vaikka huuto oli pään sisällä. Se kasvoi ja paisui ja jatkui, täytti kaiken. Paul ei vastannut. Ei vastannut. Ei vastannut. Ei ollut olemassa, ei löytynyt. Paniikki valtasi Teresan. Sokean kanan tavoin hän ryntäsi ympäri asuntoa, sinne tänne, kaikkialle. Kädet penkoivat kaappeja, pyykkikoria, työpöydän papereita, postia. Paul ei ollut missään. Ei edes parvekkeella. Ei vessassa, ei työhuoneessaan. Eikä vastannut huutoihin. Ei kutsuihin. Teresa soitti Paulille. Ei vastausta. Soitti uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ei vastausta. Ei. Ei vastausta. Ei ollenkaan vastausta.

Voimat loppuivat, huuto loppui. Hiljaisuus. Teresa romahti elegantille keittiöntuolille. Kyyneleet valuivat silmistä. Keho tärisi, ensiksi rauhallisesti, sitten hysteerisesti. Hampaat kalisivat suussa. Bruno työnsi kuononsa Teresan syliin.

Paulin romahdus tapahtui eri tavalla. Hän romahti hitaasti, kuukausien ja kuukausien aikana. Paulin romahdus johtui hänestä itsestään, tai mahdollisesta hänen heikkoudestaan, tai ehkä pelokkuudestaan.

Mutta tämä on tarina Teresan elämän pysähtymisestä. Paulin tarinan aika tulee myöhemmin.

Suhteeni vaatteisiin on kieroutunut, tai vähintään kaksijakoinen. Rrrrrakastan vaatteita, rakastan kuoseja, leikkauksia, materiaaleja, yhdistelmiä, värejä, mahdollisuuksia, oi, kaikki erilaisuudet ja yksityiskohdat ja yksinkertaisuudet ja napit ja pitsit, koristeet, hauskuudet, tyylikkyydet… Oh, mikä mielikuvituksen paljous, mikä räätälityön laatu, mikä hohto!

Yksi lempiharrastuksistani on tarkkailla vaatteita livenä. Käytän hyväkseni kahviloita, katuja, tavarataloja, tapahtumia. Ihailen ihania kokonaisuuksia, hymyillen rohkeille ratkaisuille, annan hiljaiset aplodit onnistuneille valinnoille.

Eräänä aamupäivänä olen suonut itselleni pienen harrastuksen hetken. Istun funkistyylisessä Café Lasipalatsissa. Caffé latte on hieman lattea, ainakin aika haalea, mutta päätän nauttia siitä. Olen ”madame”, olen pukeutunut mustiin, olen salaperäinen, inkognito. Nojaan mukavasti taaksepäin tummiin aurinkoalasieni taakse piiloutuneena ja aloitan tarkkailemisen. Kädessäni on ihan hyvä pokkari, Håkan Nesserin kirjoittama ”Himmel över London”.

Ensimmäinen vaatekokonaisuuden kantaja, joka kiinnittää huomioni on boheemimaisen rennosti, ja todennäköisesti äärimmäisesti tarkasti suunnitellusti pukeutunut mies. Hän näyttää ranskalaiselta, todennäköisesti tahallaan. Mutta koska hän näyttää ranskalaiselta, ja tahallaan, oletan hänen myös olevan ranskalainen. Miehellä on sinivalkoraidallinen, aidon näköinen kalastajapaita. Hänellä on sopivasti haalistuneet, mutta silti tummansiniset farkut. Kengät ovat ajattomat loafersit, sukkia hänellä ei ole. Tumma jakku on rento, ja sitä koristaa viininpunainen huivi. Muutaman päivän ikäinen sänki ja sopivan pörröinen tukka viimeistelevät kokonaisuuden.

Kevyt tuuli nostaa vieressä pyöräilevän nuoren naisen lyhyttä vaaleanpunaista hametta. Kadun ylittäjät pysähtyvät ihailemaan perhosmaista olentoa. Mies vilkaisee hameen alta näkyviä luonnonvalkoisia pitsileggingsejä. Nainen polkee valkoista jopoaan kuulokkeet korvilla ja kypärä päässä kohti Kiasman kulmaa. Syksyn aurinko on trooppisen kuuma.

Ah, täydellistä. Täytän suuni pehmeällä kahvilla. Mies on tietysti Pierre. Hän on ranskalainen, joka joskus nuoruudessaan tutustui suomalaiseen naiseen. Nainen oli vaalea, hiljainen, ja ujo, ja hän jäi Pierren mieleen. Sittemmin Pierre opiskeli ja tämän jälkeen sai hyvän työpaikan. Pierre oli tutkivaan journalismiin suuntautunut toimittaja, lupaava ura oli kehittymässä, kaikki portit olivat auki. Pierre nai kauniin Nathalien. He asuivat Pariisissa ja saivat kaksi söpöä lasta. Nathalie jätti Pierren löydettyään vanhemman ja rikkaamman miehen. Pierre halusi tutustua Suomeen, jossa naiset olivat kuten Päivi, vaaleita ja ymmärtäväisiä, juuri sellaisia järven rannalla varttuneita satuolentoja. Pierre janosi romantiikkaa. Hän haaveili maalaistalosta, jossa voisi viljellä kasveja ja kirjoittaa keittokirjoja.

Unelmani keskeytyy järkyttävään meteliin. Huudot ovat kovia, pelästyn. Aggression tuntu on niin vahva, että kaikki muut ison kadun arkiset äänet häipyvät taustalle. Jostakin kantautuu kevyt ja kukkamainen hajuveden tuoksu, joka vaikuttaa absurdilta miehien kivikautisten karjahteluiden seassa. En haluaisi, mutta katson silti. Kaksi miestä, joskus niin kauniita, niin lupauksia täynnä, niin herkkiä, niin elämäniloisia, niin kiveen veistettyjä. Nyt huutavat kuolemaa, vihaa, rumuutta. Katkeruus on hirveä tauti. Se lemuaa. Suussani maistuu oksennus. Juon hieman kahvia. Ratikka lähtee liikkeelle, peittää hetkeksi miehet.

Pierre ylittää Mannerheimintien. Tuuli leikkii elegantisti kaulahuivilla. Vilinässä on monenlaista kulkijaa. Loppukesän pitkät varjot maalaavat varjot pitkiksi, mullantuntuisiksi. Kaipuu kynttilänvaloon, villasukkiin ja pataruokiin näkyy kiirehtivien ihmisten liikkeistä. Huomaan erittäin tyylikkään tomaatinpunaisen jakkupuvun.

Jätän Pierren oman onnensa nojaan.

Tomaatinpunaisen puvun sisällä olevalla naisella on vitivalkoiset pitkähköt ja paksuhkot hiukset. Hän on selvästi bisnesnainen, olalla roikkuu kalliin näköinen tietokone-käsilaukku-yhdistelmä. Kalliin näköiset kengät ovat tomaatinpunaista mokkaa. Korot ovat korkeat, kapeat ja kullanväriset. Nainen etenee nopeasti ja määrätietoisen tehokkaasti. Askeleet ovat pitkät, ja hiukset keinuvat liikkeen takana.

Piiiii-paaa-piiii-paaa-piii-paaa. Poliisiauto ja ambulanssi, jepjep. Ajavat keskelle Mannerheimintietä, kiskojen väliin. Siellähän ne sankarit yhä uhoavat. Toinen makaa maassa, toinen on nelinkontin vieressä ”vittusaatanaperkele, voivittusaathanaaaa, saatanansaatanansaatana”. Kusen- ja verenhajua, puukonheilutusta. Miesten vaatteet ovat ymmärtääkseni kuuminta retroa. Hai-saappaat ja kampa takataskussa, aitoa 1970-lukua siis. Kokofarkkuasut olivat joskus James-malliston valtti.  Samaan aikaan kukoisti ”Keravan junan päätepysäkki”. Ravintola on nykyisin nimeltään Loiste, ja ainakin nuorison suosiossa.. Nostan katseeni kohti kymppikerroksessa olevaa ravintolaa ja vinkkaan silmää.

Nainen voisi olla suomalainen. Mutta innostuneena hän katselee ympäriinsä. Silmät ovat sinistäkin sinisemmät. Nainen vaikuttaa itsevarmalta ja samalla herkän naiselliselta. Päätän antaa hänelle norjalaisen identiteetin. Päätän, että nainen on töissä suuressa kansainvälisessä bränditoimistossa. Hänen tehtävänsä Suomessa on selvä, tämä maa täytyy saada brändattua, muuten olemme pian toivottomasti jälkijunassa. Naisella on paljon suomalaisia ystäviä. Hän tuntee olonsa kotoisaksi ja tehokkaaksi.

Huomaan naisen tyylikkäät vintage-korut. Leveä, kullanvärinen ranneke, suuret, kullatut, tippamuotoiset riippukorvakorut. Oikeassa pikkurillissä valtava sormus, jota koristaa peukalonpäänkokoinen helmi. Täydellinen tyylitaju. 80-luvulla joku olisi sanonut ”nainen kuin 10”, ihan elokuvan mukaan. Päätän, hieman surullisena, että ranskalainen Pierre ja norjalainen Gyro eivät ole luodut toisilleen.

Kadun miehet siirretään poliisiautoon. Ikävää. Mielestäni he ovat sairaalakunnossa. Muutama pulu astelee kiskojen välissä noukkien maata. Ne näyttävät kiiltäviltä, kimaltelevat viininpunaisenharmaasta mustanharmaaseen.

Pöytääni lähestyy mies, hiljaisen oloinen, vaalea, harmahtava. Hän kysyy enemmän katsellaan kuin sanoin, kysyy kuitenkin. Nyökkään ja vastaan mumisevasti mumisevaan kysymykseen ja osoitan kädelläni vapaata tuolia. Miehellä on hillityn pastellisävyisesti ja aika leveästi raidoitettu kauluspaita. Pidän siitä, se on yllättävä. Paidan päällä on olkapäille sidottu tummanharmaa villapusero. En näe housuja, mutta veikkaan, että ne ovat vaaleanbeiget chinot. Arvaan, että tämä mies on suomalainen. Mahdollisesti hän on lääkäri. Hänen nimekseen sopisi Markus.

Lasken Nesserin kirjan pöydälle selkäpuoli ylöspäin ja venytän hieman selkääni. Mies ei katso kirjaa, eikä minua, mutta joutuu jollain lailla kommunikoimaan. Hän kysyy hillitysti käsillään, voinko pitää hänelle paikan. Vastaan nyökkäämällä. Katselen miehen perään kun hän astelee tiskiä päin. Housut eivät tuota yllätyksiä. Arvioin miehen olevan jotakuinkin onnellisesti naimisissa, suurin piirtein tyytyväinen elämäänsä, silti hieman väsynyt rutiineihin. Päätän, että mies on 63-vuotias. Nuorempana mies todennäköisesti piti erilaisista asioista. Nyttemmin hän tyytyy iloitsemaan rapujuhlista, kolmesta lapsenlapsestaan ja kaksi kertaa vuodessa tapahtuvista lomamatkoista. Mies ostaa ison kupin kahvia ja mehevän kermaleivoksen. Arvelen hänen vaimonsa olevan dieetillä.

Pidän siis vaatteista. Rrrrakastan niitä! Ne ovat kauniita, ne ovat historiallisia, nykypäivää, tulevaa, vanhaa, uutta, scifiä, kaikkea. Haluan vaatteita, luoda, piirtää, kantaa, haluan tyyliä, tai oikeastaan eri tyylejä, mutta tyylikkäitä. Haluan!

Pukukopeissa kaikki on toisin. Huomaan, etten ole luotu vaatteiden kantajaksi. Hameet valahtavat nilkkoihin tai varpaisiin, housut ovat ainakin kaksi kertaa liian pitkät, mekot muistuttavat armeijan jättitelttoja. Katselen pientä, prinssinakkimaista, kalpeata, ryppyihin taipuvaista vartaloani monesta kulmasta. Rrrrakkauteni muuttuu, intohimoni viilenee ja päätän pysytellä uskollisena. Erittäin tyytyväisenturvallisen oloisena puen jalkaani vanhat mustat nappilevikseni mallia 1998. Ihan inkognito.

Päätän, että oma tehtäväni ei ole kantaa vaatteita. Tehtäväni on enemmänkin keksiä niille tarinoita. Tai mahdollisesti täyttää vaatteet tarinoilla, if you prefer.

Olen nähnyt teekupinkokoisia silmiä todella ihmeissään olleiden lasten päissä. Nämä lapset ovat kysyneet ”miksi”. He eivät ole tienneet, miten elämää tulisi elää. He eivät ole sisäistäneet onnistumisen aakkosia, he ovat eläneet kuin villiruusut asfalttipellossa. He ovat ottaneet, antaneet, ja pärjänneet. Kukin tavallaan, kukin tyylillään. He ovat olleet katuviisaita, kautta aikojen.

Itse olen kokenut luopumiseen tuskaa. Useasti. Ehkä liiankin, mutta joka kerta on ollut omalaatuisensa, ja omatuskaisensa. Ja joka ikinen kerta olen selviytynyt. Jotenkin.

Tiedän. Kliseemäisesti heitellään helposti ihan todella oikeita totuuksia. Ne kärsivät kuitenkin inflaatiosta jos niitä käytetään useasti ja kevyesti. On helppo kuulostaa järkevältä ja esimerkiksi sanoa, että lapsemme ovat meillä lainassa, ainoastaan lainassa, emme omista heitä. Meidän on huolehdittava, meidän on otettava vastuu, ja kun se aika koittaa, meidän on annettava vapaus, päästettävä irti.

Voimme olla tietäväisiä monella tavalla. Ymmärrämme, tuemme, elämme. Iloitsemme, saavutamme, harrastamme. Perhe-elämää tai ei, yhdessä tai erikseen, nyökkäämme, toimimme, teemme parhaamme. Vältämme vaaroja, kierrämme karit, olemme järkeviä.

Kauhistelemme epäonnistujia. Kuiskailemme selkien takana, paheksumme, emme missään nimessä hyväksy. Ja kohdatessamme näitä jo varjopuolella olevia luusereita hymyilemme, halailemme, ymmärrämme. Olemme milloin tahansa valmiita kuuntelemaan, tiedämme, miten ainutlaatuisia juuri nämä vaikeissa elämäntilanteissa painivat sankarit ovat, me olemme tässä, meihin voi luottaa.

Keskustelemme ongelmista onnistuvien ystäviemme kanssa, olemme huolissamme. Uskomattoman sopuisassa yhteisymmärryksessä – itse asiassa kenenkään sanomatta mitään – tiedostamme, että epäonnisista ystävistämme on päästävä eroon. Feilaajien on tajuttava tilanteensa, heidän on opittava luopumaan. Heidän on hyväksyttävä heikkoutensa. Me olemme tehneet tehtävämme. Olemme halailleet, ja tukeneet.

Ihan sama mistä kyse, tiedättehän. Lapset on tarkoitettu aikuistuvan. Koirat kuolevat yleisesti ottaen ennen omistajiinsa. Työpaikat ovat pärjääjille, sairaudet kohtaavat vastaanottavaisia ja ikä on valitettava biologinen tekijä, ihan väsyneitä epäonnistujia varten. Ja ihmiset eroavat toisistaan, ihan just niin. Mitä sitä jaarittelemaan. Puolet avioliitoista päättyvät eroon. On hyväksyttävä faktat, exästään on irrottauduttava, elämän ja onnistumisen on jatkuttava.

Jotkut kuolevat, toiset pärjäävät. Mitä siitä, jos jonkun lapsi ajetaan murskaksi suojatiellä 7-vuotiaana koulumatkallaan vaaleanpunainen reppu selässään? Entä mitä me sille voimme, että joidenkin lapset dokaavat, käyttävät huumeita, sekoittavat päänsä keinolla millä hyvänsä? Juovat ja sammuvat, who cares anyway? Tietysti liika on liikaa, useita naapurin Jukkia, Pekkoja, Maijoja ja Liisoja alkoholi tappaa jo hyvin nuoressa iässä. Ja tottahan toki se heikkoheimoinen Saara tissuttelee, käyhän se Mauno jatkuvasti vieraissa. Mutta jokaisen oma päätös on aina oma, eikö niin? Jos Saara päättää päivänsä, hän tekee sen vapaaehtoisesti.

Olen siis nähnyt ihmetteleviä lapsia. Jotkut näistä lapsista ovat olleet vähän aikuisempia, ryppyisiä, kutistuneita, täriseviä, mutta jonkun lapsia kuitenkin. Jotkut lapset ovat olleet omia, jotkut muuten vain läheisiä. Jotkut ovat olleet täysin vieraita. Yhdellekään en ole pystynyt antamaan selitystä, mutta kaikille olen tuntenut olevani velkaa.

Ajattelen kuitenkin. Mitä jos olisikin selitys, mitä jos ei tarvitsisi luopua, mitä jos saisi surra? Mitä jos ihminen saisi olla ihminen ihmisten joukossa, mitä jos meidät ihan oikeasti on tarkoitettu laumaeläjiksi? Mitä jos onnistuminen olisikin jotain muuta kuin mitattavissa oleva, mitä jos onnistuminen olisikin onni, tai rakkaus, tai muuten vain luolaihmisen tasolla olevia tarpeita tyydyttävä hyvä olo? Mitä jos kuitenkin yhdessä olisi ihanaa, yli rajojen, yli kaiken keksityn? Mitä jos ”anna kaikkien kukkien kukkia” ei olisikaan klisee?