Yö vaihtui aamuun erittäin konkreettisella tavalla. Herätyskello soi aggressiivisesti, ja kesti hetken, ennen kuin ymmärsin mikä se oli, ja kesti toisen hetken, ennen kuin ymmärsin missä se oli. Sain kuitenkin loppujen lopuksi äänen hiljentymään. Sydämeni laukkasi villien mustangien tapaan, mutta tanner ei ollut preeria, vaan ikioma sänkyni. Tunsin kuumuuden, tunsin tummanpunaisen rakkauden, silitin kevyesti vierelläni nukkavan miehen selkää, sydämeni tempo ei rauhoittunut.
Aamu oli pimeä, mutta katuvalojen valossa kaikki varjot syvenivät. Maailma näytti tumman siniseltä, harmaalta ja mustalta. Huomasin palelevani. Painoin molemmat kämmeneni sydäntä vasten, jotta se rauhoittuisi. Mieleeni muistui osa unesta, muistin vesiputouksen, muistin viidakon. Muistin, että olin tavannut jonkun, mutta en muistanut kenet. Yritin. Oli todella ärsyttävää, koska hahmo oli ikään kuin lähellä, sillä tavalla, kuin nimi joskus voi olla kielellä. Hahmo hävisi, joka kerta. En muistanut, en edes muistanut, oliko tämä henkilö pelottava, oliko hän ystävä.
Ylös-ulos-lenkille! Niin on joku joskus käskenyt, ja tätä tottelin. Ensimmäinen punainen, ensimmäinen, keltainen, ensimmäinen aavistus auringosta. Ilma oli lämmin, juoksin pitkin rantaa. Vierelläni koirat, toisella puolella meri, kaislikko. Kauempana korkeat kerrostalot. Joitakin valoja ikkunoissa, siellä täällä ihmisten siluetteja, ihmisiä aamupuuhissa. Kaduilla jokunen auto ajoi hitaasti ohitsemme. Pakokaasut tuoksuivat erilaisilta nuoruudessani. En halunnut muistella, juoksin kovempaa, todella kovaa.
Myöhemmin, suihkun puhtaana, kahvin juoneena, työvaatteisiin tyylikkäästi pukeutuneena seurasin luonnon kauneutta ratin takaa. Täydellinen aamu oli sarastamassa, värit olivat intensiiviset, räjähtävät, samalla pehmeät. Autojen takavalot muodostivat kauniin punaisen helmikuvion niin kauas kuin silmä kantoi. Radiossa soi ihanan pehmeätä jazzia. Laitoin penkkilämmityksen täysille ja annoin ajatusten lentää vapaasti.
Mieleen tuli äsken näkemäni Kalevi Liskin näyttely. Hänen värien käsittely on aivan uskomattoman hieno, niin kylläinen ja samalla niin hienostunut, niin iloinen, ja samalla jotenkin aavistuksen haikea. Auton ikkunasta näin yksinäisen pienen veneen hitaasti liikkumassa peilityynessä meressä. Veneen tekemät aallot muodostivat kolmion, joka kiilsi oranssinkeltaisena ympäröivän veden syvänharmaassa.
Tytön lämmin halaus ja suukottelu. Toivotin ”Hyvää koulupäivää, pidä hauskaa”, sain vastaukseksi ”hyvää työpäivää, nähdään illalla”.
Kummallakaan ei ollut kovinkaan kummoinen aamu. Kumpikin toivoi päivästä parempaa. Normimeininkiä, siis.
Töölöläisessä kahvilassa join toisen kerran aamukahvia. Ja vielä kerran nautin aamun hiljaisesta hetkestä. Kahvilassa nautittuna aamukahvilla on tietty charmi. Se on vähän kansainvälistä, siinä on ripaus eurooppalaisuutta, aavistus amerikkalaisuutta. Toastin tuoksu, marmeladin kiilto, tuoreen leivän pulleus. Väsyneet ihmiset, aamun lehdet, jokunen pieni lapsi nappisilmineen.
Katselin ympärilleni, ihailin sarjakuva-aiheisia tauluja, palelin vielä hieman. Ajattelin etuoikeutettua asemaani. Muistin, miten erilaiselta oli joskus tuntunut. Tartuin isoon kahvimukiin molemmin käsin, katselin maidon muodostamaa kuviota. Hieno päivä oli alkamassa. Huokailin, annoin itselleni oikeuden nauttia uudelleen löytämästäni harmoniasta. Katselin vierelläni istuvaa miestä, muistelin, miten olin häneen käpertyneenä nukkunut. Nojasin hieman häntä vastaan, ja miehen käsivarsi kietoutui lämpimänä ympärilleni, ja käsivarteni kietoutui miehen ympärille, ja poissa oli palelu ja tilalla oli tummanpunainen kuumuus. Halusin tämän hetken jatkuvan ikuisesti. Ja huomasin, että vihdoinkin sydämeni laukka on rauhoittunut pehmeäksi raviksi.