Tänään on päivä jolloin ostin keltaisen auton. Sinänsä asiassa ei mitään ihmeellistä, tarvitsin auton, ja tiesin suurin piirtein, mitkä tarpeeni olivat. Olin mielestäni valmistautunut hyvin, olin katsellut autojen kuvia netistä, kunnes kyllästyin ja päätin tehdä jotakin. Päätin, että auto, kuten hevonenkin, ostetaan tutustumalla siihen paikan päällä, fiilistelemällä. Eihän kukaan jaksa verrata faktoja ja tutustua kuviin loputtomasti, yksilölliset ominaisuudet tietysti ratkaisevat loppujen lopuksi. Ja autoliikkeessä voi myös kokeilla autoja, ihan samalla tavalla kuin vaatteita kokeillaan vaatekaupoissa tai hevosia maneeseissa.
Omasta autotuntemuksestani en ollut ihan vakuuttunut. Pyysin varmuuden vuoksi mukaan mieheni, joka on erittäin viisas mies. Hän ymmärtää esimerkiksi, että makuasioista ei sovi kiistellä. Hän ymmärtää myös faktojen päälle, mutta ei elvistele niillä, hän ikään kuin pitää ne sisällään kunnes niitä mahdollisesti tarvitaan. Hänellä on tilannetuntua, ja uskon vakaasti, että autojen sielunelämään hän ei puuttuisi, vaikkakin mahdollisesti hymyilisi hieman itsekseen.
Yllätyksekseni huomasin, että autoshoppailu ei ole kivaa. Hermoni pettivät jo ensimmäisessä liikkeessä. Siellä oli ihan tyylikkään värinen auto, mutta ikävä kyllä auto oli juuri pesty ja penkki oli märkä – en voinut sovittaa pyllyäni siihen. Koeajo olisi vaatinut penkin muovittamista. Tämä operaatio kuulosti erittäin hitaalta, halusin eteenpäin, vertailemaan. Liikkeessä oli kuitenkin asiansa osaava myyjä, joka määrätietoisesti teki minulle kirjallisen tarjouksen hyvännäköisestä autosta. Höh, mikä virhe! Mustaa valkoisella, autohan oli täysin liian kallis!
Seuraavassa liikkeessä kaikki autot olivat liian kalliita. Tunsin itseni henkilökohtaisesti loukatuksi, eikä liikkeestä löytynyt yksikään auto, joka olisi sopinut kriteereihini. Nehän olivat 1. kaunis 2. koirille sopiva 3. koirien lisäksi vähintään kahdelle aikuiselle ja vähintään yhdelle lapselle sopiva 4. nopea 5. uudehko 6. halpa ja 7. vähän kuluttava.
Minulle oli kehittynyt tuhti päänsärky. Mieheni sanoi lempeästi, että ”ei se ulkonäkö niin paljon merkitse…”, todennäköisesti siinä toivossa, että olisin valmis edes ulkonäölliseen kompromissiin, auton suhteen siis. Minä taas toivoin, että mieheni tarkoitti autoja, ainoastaan autoja.
Kolmannessa liikkeessä mieheni kysyi, miten paljon todellisuudessa ajattelin kuljettaa koiria autossa. Murisin ”paljon, koko ajan”. Asia jäi sikseen. Vettä tihutti hieman, ja tässä liikkeessä autot olivat taivaan alla raikkaassa ulkoilmassa. Minulla vaaleahkot mokkasaappaat, enkä halunnut niiden kastuvan. Ihanneauton löytymisellä oli siis KIIRE.
Katseeni vangitsi keltainen auto. Tarkoitan, että auto oli KELTAINEN. Mieheni tietää, että en juurikaan pidä keltaisesta. Hän kierteli kauempana katsomassa sopivan kokoisia, värisiä ja hintaisia autoja, yritti todella löytää sen uuden nelipyöräisen perheenjäsenen. Minä tuijotin Keltaista, olin aivan otettu. Ja koirillekin oli tilaa. Ja tätä autoa sai sovitella, penkki oli kuiva ja sopivan kokoinen. Ei sillä sitten niin väliä, että auto oli vanha ja silleen, kemiat kohtasivat ja auto löysi kodin.
Mieheni mielestä Leo on ihan hyvä, faktisesti. Ja minä niin rakastan tuota miestäni! Koska itse olen ruvennut miettimään erilaisia tosiasioita.
Tuleekohan Leolle ja minulle suhde? Joidenkin autojen kanssa on käynyt niin, toisten kanssa sitä yhteistä säveltä ei ole löytynyt. Oooh, muistelen niitä ihania. Aina ei auton toimivuudella ole ollut tekemistä ihanuuden kanssa, esimerkiksi Mini oli hankala kaveri. Sateella ei käynnistynyt, mutta ymmärsin häntä englantilaistaustansa takia. Ei sateenvarjoa, ei mitään, tietysti murjotti. No, eräs ohikulkija opetti kuivaamaan yhtä auton moottoriosastoon kuuluvaa kuppia pyyhkeellä, ja tämä hellä hierominen sai Minin hyvälle tuulelle säässä kuin säässä.
Oli toinen rakas; Rellu Vitonen. Knirs-knars-knirs-knars, hienostunutta ja hidasta etenemistä, ja autohan kulki pelkällä pyhällä hengellä! No joo, bensamittari oli rikki, mutta kuitenkin. Tämä ystävä starttasi aina, talvipakkasilla jopa antoi virtaa nuoremmille lihaskimpun näköisille lajitoverilleen. Raukka, suurella sydämellä antoi kaikkensa, lopuksi pohja oli aivan läpiruostunut, mutta Rellu Vitonen taisteli uljaasti loppuun asti.
Ja sitten Pökötti! Oh-la-la mikä kaunotar! Nuori, dynaaminen, ja mikä nopeus! Aina yhtä hyväntuulinen, kissamaisen ketterä, elegantti. Tämän ranskattaren kanssa opin paljon, esimerkiksi käytännöllisyyttä ja selkänojien siirtämistä eri asentoihin. Ranskatar oli petite, ja minulla oli usein kyydissä lapsi ja koira, ja tietysti lese- ja muita säkkejä sekä epämääräinen kasa erikokoisia hevostarvikkeita. Löysin uusia ratkaisuja. Puolipenkkiä, ei takapenkkiä, kaikki etupenkillä yms. Mielikuvitukseni kehittyi, ja vauhdin huuma korvasi kaikki pienet hankaluudet. Pökötti jäi mieleeni todellisena kiitäjänä, niin elämän ylä- kuin alamäessä.
Nyttemmin olen huomannut, että vuosien varrella minulla on ollut suhteita muihinkin koneisiin. Ei kaikkiin tietenkään, kaikkien kanssa ei synkkaa, ja joistakin ei tykkää ollenkaan. Yksi minulle tärkeä ihailtava ylhäisyys on valkoinen tietokone nimeltään Madame Mac. Vaikkakaan en niin ymmärrä hänen kieltään, ja vaikkakin hän murisee uhkaavasti kuin uskallan käynnistää hänet pidän hänen vaikeahkosta luonteesta. Madamesta on kehittynyt inspiroiva ystävä, työkaverina en osaa häntä käsitellä.
Ja voih, muistan pari söpöä puhelinta! Yksi valkoinen, helmeilevä karamelli! Tässä puhelimessa kaikki oli kaunista, eikä mikään käytännöllistä. Tähän ladyyn tuli runsaasti tekstiviestejä, ja kirjeenkuoren kuvio ruudulla oli niin pieni, että monesti en huomannut niitä. Toinen söpöliini oli tiilenpunainen. Vaaaauuuu, en kyllä muista mitään toimivuudesta, mutta väri… Ja soittoääni taisi olla upea, tämä punainen oli ilontuoja, ystävä, jonka kanssa jaoin monet hetket ja kokemukset.
Tuossa ulkona Leo odottelee keltaisena. Hän ei punastele, ei. Toivottavasti hänellä on huumoria. Odotan hauskoja hetkiä, ihania matkoja, lupaa hassutella. Toivon Leosta tiimityöskentelyä ja kykyä kantaa meidät kaikki upeisiin elämyksiin. Ajattelen, että Leo mahdollisesti on nainen, vaikka virallinen nimensä onkin Leon. Hän saa täällä meillä uuden kutsumanimen, ei Donna Leon, koska kirjailija on arvokas ammatti. Hän saa olla Leonita Leon, tuttavallisesti Leo – ja minä selviän pinteestä, jos Leo sittenkin osoittautuu mieheksi.
Haluan vielä viimeiseksi virallisesti toivottaa Leo tervetulleeksi jengiin! Toivottavasti viihdyt meillä ja täytät sinulle asettamani kriteerit! Muuten saat lähteä muualle laiskottelemaan, mutta sehän on tässä markkinatilanteessa itsestään selvyys. Kippis vaan, tsintsin ja skåååål!