ENKELIN VÄRINEN KARHU

Kodin viihtyisässä ympäristössä oli turvallista. Illan hämärtyessä Anni joi teetä isosta kupista ja käpertyi muistoihin, jotka hän luuli unohtaneensa kauan sitten. Takka lämmitti mukavasti ja tulen kuumanpunaiset liekit näyttivät ihan samanlaisilta kuin joskus tuolloin, joskus muinaisaikojen kaukaisuudessa.

Anni oli onnellinen. Hän huokaisi tyytyväisenä rentoutuessaan vanhaan kukkakuvioiseen  sohvaan. Kaukana olivat vaikeudet, kaukana oli yksinolo, kaukana oli aika, jolloin hän ei jaksanut ajatella huomista. Anni hymyili itsekseen, nojasi vasten vierellään istuvan miehen turvallista olkapäätä.  Antoi mahdollisuuden monille unohdetuille ajatuksille. Miehen parta kutitti Annin poskea.

Pohjoistuuli oli tyyntynyt. Se oli kuitenkin jättänyt jälkeensä talven tuloa ennustavan kylmyyden. Taivas loisti tummansinisenä. Anni  sulki silmänsä ja siirtyi ajassa kauas taaksepäin, lapsuuteensa saakka.

Oli keskikesä. Aallot liplattivat vilkkaasti ja tuuli puhalsi pieniä pilviä uusiin muodostumiin. Laiturin nokassa kellui pieni moottorivene. Kesän tuoksussa oli hiekkaa, aurinkorasvaa, merilevää. Kaukana kaislikon yllä näkyi muutama lokki vasten vaaleansinistä taustaa.

Pieni tyttö leikki vanhan huvilan edessä rannalla. Hiekka oli sopivan kosteata ja savimaista. Tyttö teki hiekasta kakkuja. Vieressä valvoi karkeakarvainen mäyräkoira. Tytöllä oli punaruudulliset shortsit ja mustat kumisaappaat. Hänen ihonsa oli auringon maalaamana ruskea.

Valkoisen puisen huvilan ovi avautui nopeasti. Ovensuuhun ilmestyi nainen joka vilkutti tytölle. Nainen juoksi kevyesti  terassin yli kohti rantaa johtavia leveitä portaita. Mäyräkoira pomppi riemusta, häntä heilui ja pienet tassut jättivät kosteaan hiekkaan hauskan pitsikuvion.  Tyttö lopetti leikkinsä, ojensi molemmat kätensä kohti naista, huusi innostuneena ”äitiiiiiiiii!”. Nainen hymyili ja halasi tyttöä.

Kolmikko lähti seikkailuun, aarteenmetsästykseen. Reitti kulki pitkin rantaviivaa, yli harmaansävyisten, kiiltävien kivien, halki punaisella väritetyin kallioiden. Vesi tunkeutui lähelle, teki kivistä ja kallioista liukkaat, kyseli metsästäjien rohkeutta. Tyttö nauroi, hyppäsi ketterästi kiveltä toiselle. Löysi aarteen, keräsi sen, näytti äidilleen. Jatkoi iloisena matkaa, löysi uusia aarteita.

Aarteet olivat veden hiomia puun kappaleita. Tai simpukankuoria. Mahdollisesti muotonsa muuttaneita roskia. Joukossa oli myös lasisia paloja, muovia, vanhoja maitotölkkejä. Ja kiviä, mustankirjavia, kiiltäviä, kissankultaisia.

Tuuli lauloi korvissa, ja kukaan ei pelännyt käärmeitä. Olihan kumisaappaat, ja koiralla vaisto.

Auringon lämmittäessä kulkijoiden selkää reitti avautui pienelle rannalle. Takana olivat koristellut puuhuvilat, edessä  muutama saari ja meri. Rantaviiva jatkui jyrkästi vasemmalle, mutta se oli leppien takana piilossa.

Sitten aivan tyhjästä ilmestyi  hitaasti lähemmäksi liikkuva jääkarhu. Valtava eläin oli kuin osa luontoa, sulautui väreihin ja maisemaan. Tämä hämmästytti tyttöä hetkisen. Sitten hän veti olkapäät ylös ja totesi itsekseen, että onhan noita eri valkoisia, tietty. Pilven valkoista, lumen valkoista. Aallon valkoista, enkelin valkoista. Tyttö katsoi koiraa, joka valppaana seurasi karhun liikkeitä, katsoi äitiään, odotti merkkiä. Katsoi karhua, jonka pitkät karvat keinuivat pehmeästi liikkeen mukana.

Äiti jähmettyi aluksi paikalleen. Silmät laajenivat, ja tyttö tiesi, että kohta äiti huutaa, huutaa, että juokse, mene piiloon, pakene, selviydy, äkkiä, mene!  Mutta äiti ei huutanut. Hänen silmänsä rauhoittuivat, hän otti tytärtään kädestä kiinni. Katsoi koko ajan karhua, puhui tytölle. Sanoi ”on tärkeätä, että keräät rannan simpukat, että keräät kivet, että keräät jokaisen kauniin esineen”.

Irrottivat kätensä, jompikumpi ensin tai samaan aikaan. Tyttö keräsi vaaleanpunaisia simpukankuoria, punaisenkirjavaa hiekkaa. Hän keräsi meren hiomia puupaloja ja litteitä kiviä. Äiti puhui karhulle, puhui merelle, puhui tuulelle. Aurinko maalasi pilvenhattarat turkooseiksi.

Anni muisti kaiken. Syksyisessä illassa satojen kilometrien ja vuosikymmenien päästä tapahtuneesta hän muisti jääkarhun, sen hajun, sen hengityksen, sen kauneuden. Sen pelottavan olemuksen, sen mukanaan tuoman viestin,  aavistuksen surusta. Anni muisti, ja tiesi, että se ei ollut unta, se oli jotakin muuta, että jääkarhu oli tullut tuoman toivoa, kuitenkin ja kaikesta huolimatta.

Takassa tuli oli muuttunut oranssiksi kuumuutta hehkuvaksi hiileksi. Tee oli haaleata  ja maistui hunajalta.  Annin äiti oli ollut kaunis, eloisa. Anni antoi vihdoin itselleen luvan olla erilainen.

Enkelit olivat vieneet Annin äidin nuorena. Heidän laulunsa oli täyttänyt maailman ja heidän vahvat siipensä oli kiidättänyt äitiä läpi laulun taivaanrannalle asti. Äiti muuttui tähdeksi ja katseli Annia öisin vilkuttaen. Anni vilkutti takaisin. Jääkarhusta oli muisto, Anni kantoi sitä mukanaan.

Annin äiti oli ollut kaunis ja eloisa. Hän oli ollut suosittu, hyväntahtoinen ja avulias, häntä muistettiin kultaisena ja herttaisena, häntä ihailtiin vielä vuosien ja vuosien jälkeen. Annia oli verrattu äitiinsä. Häntä oltiin säälitty, ja hänestä oltiin kuiskailtu. Olihan se ymmärrettävää, tyttö ilman äitiä on kuin laiva ilman purjetta, mutta tyttö ei ollut äitinsä vertainen, ei kaunis, ei lempeä. Oli se omena pudonnut kauas päärynäpuusta, tyttö ei ollut naisellinen, ei miellyttävä. Mutta älykäs, ihmisten läpi näkevä. Voimakastahtoinen. Hankala.

Syysillassa Anni antoi itselleen luvan olla erilainen. Hän oli vanhempi, ryppyisempi. Anni ei koskaan saavuttanut mainetta, ei kultaa, ei kunniaa. Annista ei koskaan tullut satujen prinsessaa, ei presidenttiä, ei palomiestä, ei lentoemäntää. Vaikkakin äiti oli sanonut, että kaikki on mahdollista, jos tarpeeksi tahtoo. Anni vissiinkin tahtoi muuta. Anni tahtoi onnea, tahtoi rakkautta, ja etsi yli rantojen, kautta metsien, läpi kaupunkien.

Jääkarhusta oli kulunut aikaa, vuosia ja vuosia oli vierähtänyt. Takassa tuli oli sammumassa. Puisella pöydällä punaiset omenat tuoksuivat kanelilta. Anni muisteli, uskalsi vihdoin. Huokaisi tyytyväisenä, hymyili, nojasi muistojen kautta tulevaan, hörppäsi  teetä. Käpertyi karhunsa kainaloon, eikä enää niin välittänyt oliko kaikki tarinaa vai totta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Annonser

Om mia bergenheim

Välkommen till paintaword! Här målar jag världen med ord i en härlig blandning av känslosam livslust, bubbel, humor, psykologiska vibrationer, svåra teman och mycket däremellan.
Det här inlägget postades i Uncategorized. Bokmärk permalänken.

Kommentera

Fyll i dina uppgifter nedan eller klicka på en ikon för att logga in:

WordPress.com Logo

Du kommenterar med ditt WordPress.com-konto. Logga ut / Ändra )

Twitter-bild

Du kommenterar med ditt Twitter-konto. Logga ut / Ändra )

Facebook-foto

Du kommenterar med ditt Facebook-konto. Logga ut / Ändra )

Google+ photo

Du kommenterar med ditt Google+-konto. Logga ut / Ändra )

Ansluter till %s