Suhteeni vaatteisiin on kieroutunut, tai vähintään kaksijakoinen. Rrrrrakastan vaatteita, rakastan kuoseja, leikkauksia, materiaaleja, yhdistelmiä, värejä, mahdollisuuksia, oi, kaikki erilaisuudet ja yksityiskohdat ja yksinkertaisuudet ja napit ja pitsit, koristeet, hauskuudet, tyylikkyydet… Oh, mikä mielikuvituksen paljous, mikä räätälityön laatu, mikä hohto!

Yksi lempiharrastuksistani on tarkkailla vaatteita livenä. Käytän hyväkseni kahviloita, katuja, tavarataloja, tapahtumia. Ihailen ihania kokonaisuuksia, hymyillen rohkeille ratkaisuille, annan hiljaiset aplodit onnistuneille valinnoille.

Eräänä aamupäivänä olen suonut itselleni pienen harrastuksen hetken. Istun funkistyylisessä Café Lasipalatsissa. Caffé latte on hieman lattea, ainakin aika haalea, mutta päätän nauttia siitä. Olen ”madame”, olen pukeutunut mustiin, olen salaperäinen, inkognito. Nojaan mukavasti taaksepäin tummiin aurinkoalasieni taakse piiloutuneena ja aloitan tarkkailemisen. Kädessäni on ihan hyvä pokkari, Håkan Nesserin kirjoittama ”Himmel över London”.

Ensimmäinen vaatekokonaisuuden kantaja, joka kiinnittää huomioni on boheemimaisen rennosti, ja todennäköisesti äärimmäisesti tarkasti suunnitellusti pukeutunut mies. Hän näyttää ranskalaiselta, todennäköisesti tahallaan. Mutta koska hän näyttää ranskalaiselta, ja tahallaan, oletan hänen myös olevan ranskalainen. Miehellä on sinivalkoraidallinen, aidon näköinen kalastajapaita. Hänellä on sopivasti haalistuneet, mutta silti tummansiniset farkut. Kengät ovat ajattomat loafersit, sukkia hänellä ei ole. Tumma jakku on rento, ja sitä koristaa viininpunainen huivi. Muutaman päivän ikäinen sänki ja sopivan pörröinen tukka viimeistelevät kokonaisuuden.

Kevyt tuuli nostaa vieressä pyöräilevän nuoren naisen lyhyttä vaaleanpunaista hametta. Kadun ylittäjät pysähtyvät ihailemaan perhosmaista olentoa. Mies vilkaisee hameen alta näkyviä luonnonvalkoisia pitsileggingsejä. Nainen polkee valkoista jopoaan kuulokkeet korvilla ja kypärä päässä kohti Kiasman kulmaa. Syksyn aurinko on trooppisen kuuma.

Ah, täydellistä. Täytän suuni pehmeällä kahvilla. Mies on tietysti Pierre. Hän on ranskalainen, joka joskus nuoruudessaan tutustui suomalaiseen naiseen. Nainen oli vaalea, hiljainen, ja ujo, ja hän jäi Pierren mieleen. Sittemmin Pierre opiskeli ja tämän jälkeen sai hyvän työpaikan. Pierre oli tutkivaan journalismiin suuntautunut toimittaja, lupaava ura oli kehittymässä, kaikki portit olivat auki. Pierre nai kauniin Nathalien. He asuivat Pariisissa ja saivat kaksi söpöä lasta. Nathalie jätti Pierren löydettyään vanhemman ja rikkaamman miehen. Pierre halusi tutustua Suomeen, jossa naiset olivat kuten Päivi, vaaleita ja ymmärtäväisiä, juuri sellaisia järven rannalla varttuneita satuolentoja. Pierre janosi romantiikkaa. Hän haaveili maalaistalosta, jossa voisi viljellä kasveja ja kirjoittaa keittokirjoja.

Unelmani keskeytyy järkyttävään meteliin. Huudot ovat kovia, pelästyn. Aggression tuntu on niin vahva, että kaikki muut ison kadun arkiset äänet häipyvät taustalle. Jostakin kantautuu kevyt ja kukkamainen hajuveden tuoksu, joka vaikuttaa absurdilta miehien kivikautisten karjahteluiden seassa. En haluaisi, mutta katson silti. Kaksi miestä, joskus niin kauniita, niin lupauksia täynnä, niin herkkiä, niin elämäniloisia, niin kiveen veistettyjä. Nyt huutavat kuolemaa, vihaa, rumuutta. Katkeruus on hirveä tauti. Se lemuaa. Suussani maistuu oksennus. Juon hieman kahvia. Ratikka lähtee liikkeelle, peittää hetkeksi miehet.

Pierre ylittää Mannerheimintien. Tuuli leikkii elegantisti kaulahuivilla. Vilinässä on monenlaista kulkijaa. Loppukesän pitkät varjot maalaavat varjot pitkiksi, mullantuntuisiksi. Kaipuu kynttilänvaloon, villasukkiin ja pataruokiin näkyy kiirehtivien ihmisten liikkeistä. Huomaan erittäin tyylikkään tomaatinpunaisen jakkupuvun.

Jätän Pierren oman onnensa nojaan.

Tomaatinpunaisen puvun sisällä olevalla naisella on vitivalkoiset pitkähköt ja paksuhkot hiukset. Hän on selvästi bisnesnainen, olalla roikkuu kalliin näköinen tietokone-käsilaukku-yhdistelmä. Kalliin näköiset kengät ovat tomaatinpunaista mokkaa. Korot ovat korkeat, kapeat ja kullanväriset. Nainen etenee nopeasti ja määrätietoisen tehokkaasti. Askeleet ovat pitkät, ja hiukset keinuvat liikkeen takana.

Piiiii-paaa-piiii-paaa-piii-paaa. Poliisiauto ja ambulanssi, jepjep. Ajavat keskelle Mannerheimintietä, kiskojen väliin. Siellähän ne sankarit yhä uhoavat. Toinen makaa maassa, toinen on nelinkontin vieressä ”vittusaatanaperkele, voivittusaathanaaaa, saatanansaatanansaatana”. Kusen- ja verenhajua, puukonheilutusta. Miesten vaatteet ovat ymmärtääkseni kuuminta retroa. Hai-saappaat ja kampa takataskussa, aitoa 1970-lukua siis. Kokofarkkuasut olivat joskus James-malliston valtti.  Samaan aikaan kukoisti ”Keravan junan päätepysäkki”. Ravintola on nykyisin nimeltään Loiste, ja ainakin nuorison suosiossa.. Nostan katseeni kohti kymppikerroksessa olevaa ravintolaa ja vinkkaan silmää.

Nainen voisi olla suomalainen. Mutta innostuneena hän katselee ympäriinsä. Silmät ovat sinistäkin sinisemmät. Nainen vaikuttaa itsevarmalta ja samalla herkän naiselliselta. Päätän antaa hänelle norjalaisen identiteetin. Päätän, että nainen on töissä suuressa kansainvälisessä bränditoimistossa. Hänen tehtävänsä Suomessa on selvä, tämä maa täytyy saada brändattua, muuten olemme pian toivottomasti jälkijunassa. Naisella on paljon suomalaisia ystäviä. Hän tuntee olonsa kotoisaksi ja tehokkaaksi.

Huomaan naisen tyylikkäät vintage-korut. Leveä, kullanvärinen ranneke, suuret, kullatut, tippamuotoiset riippukorvakorut. Oikeassa pikkurillissä valtava sormus, jota koristaa peukalonpäänkokoinen helmi. Täydellinen tyylitaju. 80-luvulla joku olisi sanonut ”nainen kuin 10”, ihan elokuvan mukaan. Päätän, hieman surullisena, että ranskalainen Pierre ja norjalainen Gyro eivät ole luodut toisilleen.

Kadun miehet siirretään poliisiautoon. Ikävää. Mielestäni he ovat sairaalakunnossa. Muutama pulu astelee kiskojen välissä noukkien maata. Ne näyttävät kiiltäviltä, kimaltelevat viininpunaisenharmaasta mustanharmaaseen.

Pöytääni lähestyy mies, hiljaisen oloinen, vaalea, harmahtava. Hän kysyy enemmän katsellaan kuin sanoin, kysyy kuitenkin. Nyökkään ja vastaan mumisevasti mumisevaan kysymykseen ja osoitan kädelläni vapaata tuolia. Miehellä on hillityn pastellisävyisesti ja aika leveästi raidoitettu kauluspaita. Pidän siitä, se on yllättävä. Paidan päällä on olkapäille sidottu tummanharmaa villapusero. En näe housuja, mutta veikkaan, että ne ovat vaaleanbeiget chinot. Arvaan, että tämä mies on suomalainen. Mahdollisesti hän on lääkäri. Hänen nimekseen sopisi Markus.

Lasken Nesserin kirjan pöydälle selkäpuoli ylöspäin ja venytän hieman selkääni. Mies ei katso kirjaa, eikä minua, mutta joutuu jollain lailla kommunikoimaan. Hän kysyy hillitysti käsillään, voinko pitää hänelle paikan. Vastaan nyökkäämällä. Katselen miehen perään kun hän astelee tiskiä päin. Housut eivät tuota yllätyksiä. Arvioin miehen olevan jotakuinkin onnellisesti naimisissa, suurin piirtein tyytyväinen elämäänsä, silti hieman väsynyt rutiineihin. Päätän, että mies on 63-vuotias. Nuorempana mies todennäköisesti piti erilaisista asioista. Nyttemmin hän tyytyy iloitsemaan rapujuhlista, kolmesta lapsenlapsestaan ja kaksi kertaa vuodessa tapahtuvista lomamatkoista. Mies ostaa ison kupin kahvia ja mehevän kermaleivoksen. Arvelen hänen vaimonsa olevan dieetillä.

Pidän siis vaatteista. Rrrrakastan niitä! Ne ovat kauniita, ne ovat historiallisia, nykypäivää, tulevaa, vanhaa, uutta, scifiä, kaikkea. Haluan vaatteita, luoda, piirtää, kantaa, haluan tyyliä, tai oikeastaan eri tyylejä, mutta tyylikkäitä. Haluan!

Pukukopeissa kaikki on toisin. Huomaan, etten ole luotu vaatteiden kantajaksi. Hameet valahtavat nilkkoihin tai varpaisiin, housut ovat ainakin kaksi kertaa liian pitkät, mekot muistuttavat armeijan jättitelttoja. Katselen pientä, prinssinakkimaista, kalpeata, ryppyihin taipuvaista vartaloani monesta kulmasta. Rrrrakkauteni muuttuu, intohimoni viilenee ja päätän pysytellä uskollisena. Erittäin tyytyväisenturvallisen oloisena puen jalkaani vanhat mustat nappilevikseni mallia 1998. Ihan inkognito.

Päätän, että oma tehtäväni ei ole kantaa vaatteita. Tehtäväni on enemmänkin keksiä niille tarinoita. Tai mahdollisesti täyttää vaatteet tarinoilla, if you prefer.