Joskus elämä todella pysäyttää, tapahtuu jotakin sellaista, joka on täysin odottamatonta, todella aavistamatonta. Sellaista, ettei tiedä, onko kyseessä painajainen vai totuus, sellaista, että veri jäätyy suonissa tai tukka jähmettyy pystyyn.

Teresan elämä pysähtyi eräänä kauniina elokuisena aamuna.

Hän oli aamuihmisiä, ja oli hereillä herätyskellon soidessa kuudelta. Bruno-koira odotti jo iloisesti häntä heiluen oven vieressä. Teresa joi pienen lasin tuoremehua, puki juoksuvaatteet ja lähti tuttuun tapaan koiran kanssa pehmeästi hölkäten kohti Pohjoisrantaa. Maailma näytti aamun auringon maalaamana punaiselta.

Bruno pysähtyi nuuskimaan ja Teresa juoksi ponihäntä heiluen paikallaan. Vasemmalla veneet keinuivat rauhallisesti. Teresa piti tästä näkymästä. Veneet olivat erikokoisia ja täysin eri näköisiä, silti sulassa sovussa. Puisia, vanhoja purjelaivoja, nopeita muskeliveneitä, lasikuituisia purjeveneitä, kalastusveneitä. Itsekseen hymyillen Teresa ajatteli veneitä monikulttuurisena yhteiskuntana. Tai ehkä Kreikkana. Kallista, vielä vähän aikaa sitten uutta ja luksusta vieri vieressä ränsistyneen, vanhan, charmikkaasti ikääntyneen kanssa.

Oikealla liikenne oli ruuhkaantumassa.  Kiireiset autoilijat tööttäilivät hermostuneena. Teresa lähetti kuljettajille lentosuukkoja ja jatkoi lenkkiään kohti Katajanokkaa. Katu oli leveä, vauhti kiihtyi. Bruno rakasti tätä kohtaa, lähti ylpeänä laukkamaan edelle.

Musiikki soi Teresan korvissa. Hän oli sopivan hengästynyt, oli löytänyt rytminsä, juoksi kohti sitä, jossa ei tarvitse ajatella. Kauppatori, kauppahalli, terminaali, sitten alamäki kohti Ursulaa.  Raitiovaunut ja liikenteen häly jäivät taakse, edessä meri ja muutama poiju.  Teresa kiihdytti jälleen vauhtia. Jokunen vastaantulija siellä täällä, koiran ulkoiluttaja, polkupyöräilijä, vanhus. Musiikki kannusti eteenpäin, pyysi hikoilemaan, juoksu oli tanssia, transsia, eläytymistä.

Kaivopuiston vihreä nurmikko tuoksui jo syksyltä. Pään yläpuolella lokit lensivät valkoisina. Meren tuoksu muistutti hiekkarannoista, merilevästä. Askelten tuntu koko kehossa, tasapaino, liike, jatkuva liike. Tummansinisessä meressä muutama ruskeanharmaa kallio.

Juoksu jatkui uimarannan ohi ja takaisin Bulevardin kautta. Enemmän ihmisiä nyt. Koira kävi tarpeillaan, Teresa poimi pussiin jätökset, muuta liike ei loppunut, askeleet nousivat kevyesti, paikallaan. Esplanadin-puisto, kauppatori, kalanhaju osui sieraimiin. Torikauppiaat olivat pystyttäneet kojunsa, oransseista teltoista tuoksui kahvi. Kukkakauppiaitten kukat tervehtivät ohijuoksijoita iloisen monivärisinä. Teresa lähestyi täysin rentoutuneena kotiaan.

Avatessaan ovea Teresa kutsui rakastaan nimeltä.  Teresa piti tästä mielikuvitusleikistä, hän teki sen joka aamu. Nautti jo etukäteen edessä olevasta, ajatteli hetkeä eteenpäin, oli käynyt suihkussa, pukenut päälleen turkoosin kylpytakkinsa, valmistanut tuoksuvan kahviaamiaisen ja tuonut sen tarjottimella hitaasti heräämässä olevalle miehelleen.  Yhdessä olivat nauttineet, toisistaan eniten. Teresa rakasti tätä hetkeä.  Maisteli sitä, nautti siitä imeskellen läpi päivän.  Aamun lempeä aloitus, ainoastaan he kaksi, ainoastaan Paul ja Teresa, ainoastaan ja aina.

Paul ei vastannut Teresan kutsuun. Eikä hän ollut leveässä sängyssä. Pussilakanan suuret viininpunaiset kukkakuviot näyttivät omituisilta, sänky oli ihmeellinen ilman ihmistä. Sammaleen vihreään aluslakanaan oli painautunut kolo. Yön hiki tuoksui kevyesti. Teresa tunnusteli hämmentyneenä koloa kädellään. Se oli vielä lämmin.

Tilanne muuttui hitaaksi. Jokin oli täysin muuttunut, jokin oli täysin toisin. Vaikka kaikki näytti olevan täysin normaalia, vaikka mitään vaaraan liittyvää ei ollut, Teresa huusi. Hän tiesi huutavansa, vaikka huuto oli pään sisällä. Se kasvoi ja paisui ja jatkui, täytti kaiken. Paul ei vastannut. Ei vastannut. Ei vastannut. Ei ollut olemassa, ei löytynyt. Paniikki valtasi Teresan. Sokean kanan tavoin hän ryntäsi ympäri asuntoa, sinne tänne, kaikkialle. Kädet penkoivat kaappeja, pyykkikoria, työpöydän papereita, postia. Paul ei ollut missään. Ei edes parvekkeella. Ei vessassa, ei työhuoneessaan. Eikä vastannut huutoihin. Ei kutsuihin. Teresa soitti Paulille. Ei vastausta. Soitti uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ei vastausta. Ei. Ei vastausta. Ei ollenkaan vastausta.

Voimat loppuivat, huuto loppui. Hiljaisuus. Teresa romahti elegantille keittiöntuolille. Kyyneleet valuivat silmistä. Keho tärisi, ensiksi rauhallisesti, sitten hysteerisesti. Hampaat kalisivat suussa. Bruno työnsi kuononsa Teresan syliin.

Paulin romahdus tapahtui eri tavalla. Hän romahti hitaasti, kuukausien ja kuukausien aikana. Paulin romahdus johtui hänestä itsestään, tai mahdollisesta hänen heikkoudestaan, tai ehkä pelokkuudestaan.

Mutta tämä on tarina Teresan elämän pysähtymisestä. Paulin tarinan aika tulee myöhemmin.