paintaword

Joku aika sitten mustalla taivaalla kiiltävä keltaistakin keltaisempi kuun sirppi toi mukanaan muistontäytteisen unen entisistä ajoista. Oli kellari, tai muuten vain pimeä paikka. Pullo punaviiniä punotussa korissa. Pöytä, jonka päällä punaruudullinen pöytäliina, valuneita kynttilöitä. Useita tuoleja, erilaisia ja mukavasti kuluneita. Keskustelua, naurua, mielipiteitä. Puoliksi syöty pizza, leipää ja juustoa. Taustalla Bob Dylan. Kauempana taustalla puolivalmiita tauluja ja öljyvärin tuoksu.
Aikaisemmin minua oli sanottu entiseksi hippieksi, jopa hämyksi. Ja no joo, ainakaan en ollut pannut pahakseni. Nuoruudessani käytin käytettyjä paitoja, mieluiten miesten sellaisia. Siihen aikaan ei kierrätetty, siihen aikaan shoppailtiin second handiä. Se oli tietysti trendikästä, vaikka tuolloin ei puhuttukaan trendeistä. Mutta joka tapauksessa. Ostin vaatteita second handeistä, ”lainasin” niitä veljiltäni, tädiltäni, kavereiltani. Värjäsin niitä Dylonilla ja käytin kaikkia mahdollisia ja mahdottomia yläosia leveiden, tiukasti vyötärön ympärille vedettyjen vöiden kanssa.
Käytin kapeita housuja, korkeita korkoja, näyttäviä koruja. Yhdistin rohkeasti, pidin väreistä, minulla oli liila kausi, punainen kausi, armeijan vihreä kausi. Oli eri yhdistelmäsuosikkeja, pidin valkoisesta, silitetystä ja silkkisestä.
Hippeily ja hämyily oli oikeasti jo mennyttä aikaa, mutta muisto ja aavistuksenomainen lupaus vapaudesta oli jäänyt. Sen omaksuin, romantisoin, ja otin sydämeeni.
Ympärilläni poltettiin kaikenlaista. Minäkin tietysti kokeilin. Ei ollut minua varten, olin vissiin liian hannari. Vedin Mallu Lightia ja dokasin punaviiniä, sisälsin sen tuoman taiteellisen auran. Muotitietoiset, ”Embassyn” nurmikolla hengailevat kaverini pitivät ruohosta. Minä pidin juhlista, joita ruohon siivellä oli yllin kyllin.
Helsingin elämä 1970-luvun loppupuolella oli jokseenkin rajoitettua. Ravintoloihin oli farkkukielto ja uskomaton ikäraja. Mihinkään ei päässyt, ja sunnuntait olivat pyhiä. Oli työttömyyttä ja vaikka mitä, ja samalla oli elävää elämää, kekseliäsyyttä, salakapakoita, teatteria, musiikkia. Oli vuodenaikoja ja öljykriisi, kuitenkin aina Joulukatu, valot ja näyteikkunat. Kesäisin Helsinki sulki, oltiin mökeillä ja sukulaisissa. Muuten puurettiin ja veivattiin, asuttiin lähiöissä ja uurastettiin.
Olin uneksija. Haaveilin taiteiijan elämästä, Paariisin silloista, luomisen tuskasta, öiden kuumista tunneista. Halusin kehittyä ihmisenä, avata aistini, elää ja antaa kuolla. Ympäröin itseni kliseillä, juoksin taidemuseoissa, kirjoitin öisin ja nukuin päivisin.
Ja elin kuplassa, ihanassa.
Vuodet ovat syventäneet värejä, keventäneet unelmia, hioneet reunoja. Tehneet minusta realistin, uurastavan, puurtavan ja veivaavan. Olen kasvattanut lapset, olen asunut lähiössä, olen eronnut. Olen toiminut kaavan mukaan, ollut kunnon kansalainen.
Kunnes jotakin tapahtui. Maailmani täyttyi uudenlaisella musiikilla, vanhanaikaisella tuoksulla, syrjään siiretyllä unelmalla. Näin unen kellarista. Kävin kierrätyskeskuksissa, ja huomasin recyclingit, vintaget ja retrot. Join trendikkäästi punviiniä ja hymyilin. Kävin katsastamassa Pariisin sillat. Mutta ennen kaikkea, uskalsin elää, uskalsin olla naiivi, romanttinen, hömppä.
Uskalsin rakastua. Taiteilijaan.
Jonain päivänä saatan vielä värjätä valtavan paidan liilaksi, pukea se päälleni leveän vyön kanssa, ripustaa korviini näyttävät korut ja tuntea itseni kauniiksi. Sitä harjoitellessa käytän mieheni diskreetimpiä paitoja, sopivia koruja ja punaista huulipunaa. Tunnen olevani retrochic.

Rakastan lentokentän tunnelmaa. Kiireellisiä kohtaamisia, nopeita askeleita, korkojen kopinaa. Matkalaukkuja, kiiltävää lattiaa, valotauluja. Business ja turisti, reput, kapsäkit, designlaukut. Tyylejä, kieliä, naurua. Passeja, perheitä, yksin matkustavia, porukoita. Paikkana aivan upea, ilmapiiriltään jännittävä, odottava, arvaamaton.

Jo uunituore ajokortti taskussani minulla oli tapana mennä haistelemaan ilmapiiriä, uneksimaan seikkailuista, katselemaan lähteviä ja saapuvia koneita, ihmettelemään ihmisiä. Tuolloin meniin kahvilaan juomaan mustaa kahvia ja polttamaan tupakkaa. Teeskentelin olevani menossa jonnekin, olevani matkalla seikkailuun. Kuvittelin itseni koneeseen, kuvittelin käteeni Bloody Maryn, kuvittelin itselleni tehtävän.

Tänään vein tyttäreni lentokentälle. Oli syksyn tuntua, aurinkoisesta päivästä huolimatta. Tuuli oli lempeä, mutta aavistuksen multainen tuoksultaan. Se leikki tyttäreni juuri pestyissä hiuksissa, sai ne pyörimään hymyilevien kasvojen ympärillä. Joku kasvoi kurkussani, joku tuntui syvällä. Tyttärestäni oli tullut nuori, säteilevä nainen. Hän liiteli.

Autossa rupattelimme niitänäitä. Sivutimme tulevien vuosien opiskelu- ja muita suunnitelmia. Opintoja olisi edessä viisi vuotta, ainakin. Asunto oli hankittu ja kämppis tuttu. Ensimmäinen viikko taittuisi sukulaisen luona, sitten taas viikko kotona, ja vasta tämän jälkeen se lopullinen muuttaminen. Siirsimme ajatusta etäisyydestä tuonnemaksi, kaksi viikkoa on kuitenkin pitkä aika. Puhuimme kaikesta, eikä mistän, juttelimme eilisestä illanvietosta, vaihdoimme muutaman sanan joistakin tutuista, keskustelimme hölynpölystä.

Kumpikaan ei maininnut sitä päivää kun tyttäreni oli saanut tiedon. Onni oli ollut niin valtava, tieto niin upea, hetki niin suuri. Tyttäreni toive oli täyttynyt, hän oli päässyt Muualle opiskelemaan Unelmaa. Sitä oli hurrattu, siitä oli iloittu, sitä oltiin juhlistettu varovasti, kuten haurasta onnensiementä tai pientä tähtipalleroista. Se oli niin ihanaa, niin loistavaa, niin kertakaikkisen fantastista! Ja se oli todellista totta!

Liikenne sujui ongelmitta vaikka yritinkin hidastella. Moottoritiellä muutama rekka ohitti meidät. Tyttäreni ei huomauttanut, että oli satasen rajoitus. Katselin tien keskiosaa koristelevaa moniväristä tolppataideteosta. Puhe oli hljaisen kohteliasta. Meidän ei ole tapana puhua kohteliaasti. Meidän tapa on nopea ja lentävä, laidasta laitaan ja aiheesta toiseen. Meidän on tapana nauraa ja ärsyyntyä ja pälättää ja pölöttää. Meidän ei ole tapana pidätellä tunteita. Mutta palleropoikanen oli todella herkkä ja taustalla vaaniva haikeus suuri ja vaarallinen. 

Pysäytin auton kakkosterminaalin eteen. Yritin tuntea lentokentän hyvät vibat. Taustalla kuuluva lentokoneiden jyrinä oli lupaava. Valtava seikkailu oli todellakin alkamassa. Tyttäreni silmiä peitti suuret aurinkolasit. Taputelimme toisiamme varovasti, halailimme. Seistiin siinä lähekkäin, ja sanat olivat jotenkin loppuneet. Katselimme toisiamme, hymyilimme. Tyttärelläni oli sisäiset siivet, vahvat ja helmiäisen tavoin killtävät, sellaiset, jotka kantaisivat kauas ja korkealle. Hänellä oli edessään elämä, mahdollisuudet, kiemurat ja koukerot. Hän oli valmis ottamaan askeleensa, lentämään.

Kurkussani oli jotakin vaikeasti nieltävää. Sisälläni tunsin maailmankaikkeutta koettelevaa ylpeyttä tyttäreni puolesta. Hän oli selviytynyt monesta, hän oli löytänyt tiensä, ratkaisunsa. Hän oli lahjakas, taiteellinen, älykäs ja kaunis. Hän oli onnensa arvoinen ja ilonsa väärtti. Hänelle oli koittanut hetki, ja minullekin. Oli uuden alku, säteilevä sellainen.

Lähdin ajamaan kotia päin auton ikkunat täysin auki. Liikutuksen kyyneleet saivat ympärillä olevan maaston ääriviivat häviämään. Räpyttelin ahkerasti. Multainen tuuli täytti sieraimeni. Päässäni soi Louis Armstrongin ”What A Wonderful world”:

”What A Wonderful World”

I see trees of green, 
red roses too. 
I see them bloom, 
for me and you. 
And I think to myself,
what a wonderful world. 

I see skies of blue, 
And clouds of white. 
The bright blessed day, 
The dark sacred night. 
And I think to myself, 
What a wonderful world. 

The colors of the rainbow, 
So pretty in the sky. 
Are also on the faces, 
Of people going by, 
I see friends shaking hands. 
Saying, ”How do you do?” 
They’re really saying, 
”I love you”. 

I hear babies cry, 
I watch them grow, 
They’ll learn much more, 
Than I’ll ever know. 
And I think to myself, 
What a wonderful world. 

Yes, I think to myself, 
What a wonderful world. 

Oh yeah.

Kuva : Eric Leraillez

Perheet ja uusperhet, omat lapset, muovilapset, lapsipuolet, lähivanhemmat, etävanhemmat. Perhe-elämään liittyvä sanasto on kasvanut, kerrassaan julmatusti. Joku talousnero saattaisi puhua inflaatiosta, tai todennäköisemmin laukkaavasta sellaisesta. On isiä ja äiteja. Äiti- ja isäpuolia. On liittoja, avio- ja avo- sellaisia, on etäsuhteita, vakiosuhteita, seurustelusuhteita. On sateenkaariperheitä, yksinhuoltajia, ja näistä kaikista erilaisia komboja.

Joskus aikaanaan luulin ymmärtäväni mitä sana perhe tarkoittaa.

Kuvittelin, että olin paitsi ymmärtäväinen myös suvaitsevainen.

Tuolloin en liiemmin ollut ajatellut koko asiaa.

Nykyisin saatan olla suvaitsevainen. Tietyissä asioissa. Tiettyyn pisteeseen. Olen oppinut ymmärtämään, ettei kaikkea tarvitse ymmärtää.

Omaa elämääni heilautti muunnoin silloisen aviomieheni moniavioisuus. Yllätyksekseni sattumalta ilmeni, että hän oli myös toisen perheen isä. Siihen perheeseen kuului paitsi isä myös äiti ja kaksi lasta. Kolmas lapsi pömpötti jo isosti äidin vatsassa. Yritin ymmärtää, ymmärtämättä. Hyväksyä en voinut.

Huomasin, että kasvatuksesta, yhteiskunnasta, sivistyksestä, Lutherista tai muusta johtuva olettamukseni oli ollut, että perhe on perhe, ja sen ympärillä suku. Uusperheet olivat tietysti laajempi käsite, mutta siinäkin tapauksessa perusperhe oli yksikössä.

Lapsillani oli joka tapauksessa sisarpuolia. Mitä tahansa kuka tahansa ajatteli asiasta.

Päätin ryhtyä suvaitsevaksi, ihan oikeasti.

Sillä tiellä olen.Tuosta päätöksestä on pitkä aika. Huomaan jatkuvasti uusia suvaitsevaisuuttani koettelevia seikkoja. En pidä siitä, että lapsia käytetään aseina tai neuvottelijoina tai muuten vain ikävällä tavalla oman edun saavuttamiseksi. Oli kyse ihan minkälaisesta tarinasta tahansa.

Jokainen lapsi ansaitsee rakkautta. Jokaisen lapsen pitäisi saada syntyä rakastettuna. Lapsi ei saisi olla status, eikä edes normaalisuuden merkki.

Ero on meitä sosiaalisia olentoja pelottava ja sananakin ruma. On erilaisia perheitä, on erilaisia ratkaisuja. On erilaisia eroja. On sinkkuäitejä ja isiäkin, ja kaikki on tietysti mahdollista, kaikki voi onnistua ja voimme elää elämämme onnellisina loppuun asti. Mutta on muttia. On loukattuja tunteita, väkivaltaa, valheita. On vaikeasti selitettviä asioita.

Saavutetun elämänkokemukseni mukaan tiedän, että sateenkaarijutut kuuluvat niihin. Sateenkaari on kaunis ja sateenkaariperhe sanana todella herkkä. Sellaisenkaan perheen sisällä kaikki ei kuitenkaan aina ole läpinäkyvää, ei itsestästään selvänä ymmärrettävää. Tämä saattaa herrättää kummastelua ja lapsilla on tapana kysyä. He haluavat suoria vastauksia, sellaisia selkeitä.  Jonkun tulisi vastata, jonkun tulisi kertoa, silleen helposti, että rakkaustarinoita on monenlaisia.

Tietysti on paljon muitakin vaikeasti selitettäviä asioita. On sotia ja uhkauksia, on loputonta tylsyyttä, on köyhyyttä ja vaikeuksia, on nälkää ja riitoja ja ties mitä. Ja lapsille tulisi kertoa, silleen helposti. Mutta jos suhtaudumme kaikkeen mahdollisimman suvaitsevasti ehkä asioiden kertominen on sittenkin luontevaa? Ellemme kummastele, ihmettele, tuomitse?

Olen uudelleenmäritellyt suvaitsevaisuuteni. Haluan sen tarkoittavan onnellisuutta, sellaista, jota ihan kaikille toivon, asioista riippumatta. Ajattelen, että jos ”perhe” sanana tarkoittaa tiivistä pienryhmää, jonka jäsenet tavalla tai toisella jakavat yhteistä kotia niin unelmieni perhe on se, jossa ihan jokaisella perheenjäsenellä on hyvä olla ja tuntee itsensä itsestäänselvästi rakastetuksi iästä, sukupuolesta, suuntauksista ja taustoista riippumatta. Ihan vaikka siksi, että rakkaustarinoita on monenlaisia.

kuva: Eric Leraillez

On taas bongattu Huutajia. Niitä lastenpelästyttäjiä, tiedättehän. Niitä, joille toivoisi paremman elämän.

Lapsuudessani niitä oli paljon. Olivat usein pultsareita, haisevia, likaisia. Joskus ihan siistin näköisiä, välillä koirantaluttajia. Yhteistä näillä kaikilla oli, että olivat hirvittävän vihaisia. Ainakin lapsille, joille huusivat perkelettä ja sen sellaista.

Tuohon aikaan talojen ala-ovet olivat auki viiteen asti. Pihojen portit suljettiin vasta yhdeksältä. Puliukot viihtyivät rappukäytävissä, varsinkin talvisin. Ukot olivat melkein aina miehiä, mutta Huutajissa löytyi myös naisia, Akkoja ja muita.

Paljon myöhemmin ymmärsin, että monet Ukot ja jotkut Akat olivat olleet puolestamme sodassa, että olivat haavoittaneet sielunsa, että huusivat tuskaansa. Jo lapsena ymmärsin kuinka hirvittävää olisi olla koditon. Silti pelkäsin kamalasti.

Lapsena minulla oli tapana avata keltaisen talon ala-oven varovasti ja haistella hetken ennen sisäänmenoa. Viininpunainen matto johti käytävää pitkin kohti hissiä. Vasemmalla portaat kiemurteli ylöspäin, oikealla mutkan takana olivat pihan ja kellarin ovet. Piilopaikkoja oli yllin kyllin. Haju antoi joskus vinkin, mutta joskus haju oli jäänyt jättäjistään jälkeen. Pissa haisi, ja kakkakin. Talossa oli muitakin hajuja, siellä haisi keitetty kaali ja Janssonin kiusaus, siellä tuoksui Dior ja pesuaineet. Ei ollut helppo tietää.

Huuto oli aina yhtä yllättävä, aina yhtä pelottava. Joka kerta sydämeni hakkasi, joka kerta juoksin niin lujaa juin pystyin.

Tästä jäi trauma. Pomppaan vieläkin ilmaan kun joku yllättäen korottaa äänensä.

Tämän päivän Huutajat todennäköisesti eivät haise. Ne voivat olla Akkoja, joskus Ukkoja. Niitä ei juurikan tunnista mistään, paitsi jos ovat entuudestaan tuttuja, tietty. Pelästyttävät lapsia ja huutavat törkeyksiä. Käyvät jopa käsiksi.

Äskettäin niitä on esiintynyt Liisanpuistossa. Puisto on pieni, kukkiva idylli. Keskellä leikkialue, jossa keinuja ja paljon tilaa pelata palloa. Ympärillä kauniit penkit, nätit lamput, hienot puut ja nurmikko.

Tuollaiselle kauniille penkille tietyt Huutajat istuivat eräänä aurinkoisena kesäpäivänä. Ärsyyntyivät leikkivistä lapsista, ryhtyivät pelästyttämään niitä. Olivat hirvittävän vihaisia, huusivat ja anastivat pallon. Varmasti jokaisen puistossa olleen lapsen sydän hakkasi, varmasti jokaisen teki mieli juosta. Paikalla oli onneksi myös muita aikuisia. Huutajat tunnistettiin nopeasti, ja asialle pystyttiin tekemään jotakin.

Toivottavasti lapsille ei jäänyt trauma.

Ja Huutajille toivon parempaa elämää, huutamatonta sellaista.

Vuosien varrella olen kerännyt itselleni kivoja kesämekkoja roppakaupalla. Aina on ollut kesä mielessä, ja harvoin se kesä sitten todellisesti on ollut. Ainakaan sillä tavalla, että mekkoihin olisi voinut sonnistautua, ainakaan Suomessa. Ainakaan niin, että samaan aikaan olisi loma, ainakaan niin, että samaan aikaan olisi mekoille sopivaa lomaseuraa.

Mutta nyt! Oih, ihanaa, luksusta! Kesä, loma, kaupunki ja rakkaus, ihan yhtä aikaa!

Nautin joka hetkestä, nautin joka mekosta.

Aamulla puen aamuisen mekon koirien ulkoiluttamista varten. Se on arkinen ja väljä, alle puen taskulliset shortsit avaimia ja kakkapusseja varten. Koirat ovat innokkaita ja teemme hieman pidemmän lenkin. Puistikosta kuuluu lasten iloisia ääniä. Aurinko porottaa kuumasti, onneksi tuulee. Liikennevalojen vaihtumista odotellessamme katselemme veneitä ja leikkisästi kimaltelevaa vettä. Kauempana tuntematon mies sukeltaa aaltoihin mattolaiturilta.

Sitten mekko vaihtuu rantamekoksi, sellaiseksi, joka kivasti pyörii tuulen mukana bikinien päällä. Se nousee tietysti korkealle pyöräilessä, mutta ajattelen, että bikinit ovat säädylliset ja mekon alle mahtuva tuuli mukava. Seuraan tarkasti edessä pyöräilevän tytön liikkeitä. Hänen edessään isänsä näyttää reitin ja määrää vauhdin. Liikenne on vilkas ja välillä reitti kapenee vaarallisesti. Tyttö polkee kuin vanha tekijä. Ohitamme kauppahallin, katselemme kaukaisia saaria, haistelemme ruohon tuoksua. Rannalla on sopivasti väljää. Uimme haaleassa vedessä, luemme, laiskottelemme. Tyttö kelluu vihreällä krokotiilillä.

Uinti viilentää. Puen kaupunkimekon. Mies ja tyttö jatkaa rantailua. Poljen menemään kohti Esplanadia. Ihmisiä on paljon, kaikkialla. Useilla on kartta kädessä. Kuulen monia kieliä ja kikattelevaa naurua. Lukitsen pyöräni tolppaan ja lähden shoppailemaan ilmastoiduihin kauppoihin. Shoppailu on harrastus, tietenkään en osta mitään. Minä vain osallistun, ja omaksun.

Sopivassa vessassa vaihdan taas mekkoa. Cocktailmekkoni on kaunis, punainen tyköistuva kukkamekko. Siinä on tyylikästä käydä juomassa jääkylmää viiniä hienon hotellin terassilla. Tyttö käy ostamassa suklaajäätelön kioskista ja mieheni juo yhteistä viiniämme.

Kotiin pyöräilemme kauppatorin kautta. Pulleanpunaiset tomaatit, keltaiset herkkusienet ja vihreä tilli houkuttelevat väreillään. Hintatietoisina ostamme perunoita. Lähikaupasta haemme silliä ja tilliä. Kesäinen herkkuateria syntyy näistä ja ruokanautinnon jälkeen on taas aika vaihtaa vaatetusta.

Iltamekko on ohut ja hieman pidempi. Ihanan viileä, vaalea ja kuutamoromantikkaan sopiva, tanssimista varten luotu. Huomaan miettiväni sopivia kohteita. Onkohan jossakin laituritanssit? Puistotanssit? Lavatanssit? Terassitanssit?

Ainakin on katutanssit, yksityiset sellaiset. Joten ”saanko luvan” ja iIllan viimeinen koiralenkki taittuu tanssien, yhteen kiedottuina. Matka käy yli Pitkän sillan, Hakaniemen torin reunaa pitkin ja pikkuhiljaa oikeasti pitkän sillan yli kohti Pohjoisrantaa. Yö on pimenemässä, katuvalot näyttävät keltaisen ystävällisiltä. Yönviettäjät tupakoivat ravintoloiden ulkopuolella ja ravintolalaivoissa on tungosta. Sisäinen musiikki tekee askeleistamme liitävät, saa lantiomme keikkumaan tahdikkaasti, tiiviisti yhdessä. Koirat tanssivat keskenään, niitten tanssi ei tosin näytä yhtään sulavaliikkeiseltä. Ne pysähtyvät töksähtäen haistelemaan, ne näkevät jotakin ja ryntäävät siihen suuntaan. Pysähtymiset ja ryntäykset tapahtuvat eri aikoihin. Meitä nyitään sinnetänne. Mutta meitä se ei haittaa, pyörimme, askellamme, hymyilemme.

Mekko vaihtuu aikanaan pieneksi minimekkomaiseksi yöpuvuksi.

Kymmenen päivän Ranskan visiitin jälkeen tunnen itseni täytetyksi – tai ehkäpä kaikkea sulattelevaksi. Olen taas saanut onnen kokea fantastisia makunautintoja, upeita, vanhoja kaupunkeja, silmiä lepuuttavaa avaraa luontoa sekä mielenkiintoisia ihmisiä.

Ranskassa on elävää, intohimoista, esteettistä.

Siellä uskalsin kuitenkin paljastaa kalpean ihoni auringolle. Sipsuttelin pienissä vaatteissa ja ohuissa kengissä. Talviturkkini heitin Atlanttiin ja remonttihommia tein nudenvärinen rantamekko ylläni. Ympärillä olevia miehiä hymyilytti. Kohteliaasti tietysti, tyylikkään flirttailevasti, olimmehan Ranskassa.

Muutamana päivänä saimme lainaksi pienen, vaaleansinien auton, jonka kyydissä retkeilimme sinne tänne tyylipuhtaasti tööttäilen kanssa-autoilijoiden töpeksiessä tai hidastellessa. Kävimme museoissa ja kirkoissa, ravintoloissa ja kahviloissa. Ihastelimme pellavapeltoja ja maissiviljelyksiä, suuria moottoriteitä ja pieniä kukkaiskoristeltuja kyliä. Pariisin pohjoispuolella avautui huima näky: Suurella vihreällä pellolla seisoskelevia ylväitä tuulimyllyjä. Ah, kuiskasin itselleni antaessani katseeni levätä noissa moderneissa aurinkoa heijastavissa jättiläisissä; miten mahtavia, valtavia, ja kuitenkin niin herkkiä, kevyitä, haavoittuvia. Oh-la-laaaa, mitä mestariteoksia!

Rakkaallani oli asiasta täysin eriävä mielipide. Hän onkin taiteilija. Taiteilijan sielunsa pohjasta hän hirvitteli noita näköalan saastuttajia, noita kurjuuksia, jotka imevät maisemasta kaiken energian, pilaavat sen, tekevät siitä ruman, käytetyn. Rivien välistä aavistin, että raiskaavat törkeydellään. Oih, niin ranskalaista, niin tunteikasta, niin kutkuttavaa. Niin aistikasta!

Ja Suomessa suuri aistillinen juhlakausi on alkanut. On rapujen aika. Ja ravun maku on niiiin fantastinen, hienostunut, delikaatti, jopa ranskalaisiin herkkuihin verrattuna. Joten, ystäväiseni, tässä Inga-tädin rakkaudella loihdittu vuosikymmeniä samanlaisena säilynyt rapuresepti:

KRÄFTKOKNING

2 1/2 l vatten

1 dl grovt salt

20 kräftor

1 sockerbit

1 dillruska

(10 l vatten

4 dl grovt salt

80 kräftor

3 sockerbitar

3 st dillruskor)

Koka upp vattnet, saltet, sockret och dillen i en stor kastrull. Lägg i de levande kräftorna en åt gången och var noga med att vattnet hela tiden kokar ordentligt. Koktid ca. 8-12 min.

Sataa sataa ropisee. Tuulee samalla, aika kovaa. Siellätäällä harmaita aaltoja, tummia pilviä, taipuvia puita ja lentäviä oksia. Kaunista katseltavaa, ja sisällä on kiva hempeillä, vaikkapa ihanalla kesäillallisella:

1 – 1,5 kg lohifilettä

0,5 dl sitruunamehutiivistettä (tai tuorepuristettua sitruunamehua)

0,5 dl soijakastiketta

½ tl chiliä

½ tl inkivääriä

1-2 valkosipulin kynttä

1 kg uusia perunoita

Suolaa

Tilliä

1,5 dl kreikkailaista jogurttia

1,5 dl raejuustoa

1 punasipuli (tai ruohosipulia / purjosipulia)

Suolaa, mustapippuria

(tilliä, persiljaa, kaprista)

Salaatinlehtiä

Oliiviöljyä

Viinietikkaa

(suolaa ja mustapippuria)

Huuhtele lohi ja kuivaa se talouspaperilla. Poista ruodot nyppimällä. Aseta lohi nahkapuoli alaspäin leivinpaperin päälle uunivuokaan. Paloittele valkosipuli pieniksi paloiksi. Sekoita sitruunamehutiiviste, soijakastike, chili, inkivääri ja valkosipuli. Levitä seos tasaisesti lohen päälle. Paista 200-asteisessa uunissa n. 35 – 45 minuttia kunnes lohi on kypsä.

Pese perunoiden kuori pois kovalla harjalla. Keitä perunat suolatussa vedessä n. 20 minuuttia. Keitinveteen voi mainiosti lisätä tillinvarsia, perunat saavat niistä kesäisen maun. Poista vesi ja tillinvarret ennen tarjoilua ja koristele perunat leikatulla tillillä.

Herkullinen kastike valmistuu helposti sekoittamalla jogurttia, raejuustoa, pieneksi silpottua punasipulia, suolaa ja mustapippuria. Halutessa voi lisätä tilliä, persilja tai kaprista.

Raikas salaatti on edukseen vinaigrette-kastikkeen kanssa. Pienennä salaatinlehdet, lorauta päälle oliiviöljyä ja pieni määrä viinietikkaa. Mausta kevyesti suolalla ja pippurilla. Sekoita.

Juomaksi sopii veden lisäksi esimerkiksi kylmä roseeviini. Perunoiden maku tulee vielä herkullisemmiksi pienen voinokareen avustuksella.

Nautinollisia ruokahetkiä!

kuva: Eric Leraillez

Vi cyklade i den stillsamt begynnande blågrå sommarkvällen. I hamnområdet till höger samsades lyxiga fritidsbåtar med gamla, gistna skutor. På håll låg de gula isbrytarna och bidade sin tid.

Det klirrade från uteserveringarna och skrattades glatt. Vi vek upp vid Alexandersgatan och ner igen vid Salutorget.

Spårvagnskenorna var hala och jag koncentrerade mig för att inte kollidera med de många fotgängarna.

Gudskeov gick det bättre efter hallen. Cykelvägen var äntligen framkomlig och det gick lättare att andas. Över våra huvuden svävade några måsar och efter Siljaterminalen bar det neråt. Mannen framför mig släppte styret och vände sig om och vinkade med båda händerna. Farten kändes i magen. Jag försökte verka cool och viftade lite lätt med högra handens fingrar medan jag höll krampaktigt om styret med båda händerna.

Vi susade förbi Café Ursula. I Brunnsparken skymtade jag hundrastare. Längs stranden flanerade förälskade par. Mattolaituri var full av vindrickare kylan till trots och i havet åkte några båtar med långsam fart. Vi trampade vidare, in i parken som förut var förvaringsplats för båtar. Gräsmattan bredde ut sig grön och skön. Olika spel spelades, barn skrattade. Grusvägen delade området. Till höger tronade Havsgatans hus.

Mannen höll hög fart och jag blev ohjälpligt efter. Till vänster raglade några fyllon vid sidan av grusvägen. Jag visste att det fanns en station för missbrukare i närheten och plötsligt blev alltsammans förfärligt sorgligt.

Kanske det berodde på kontrasterna.

Livet kunde bjuda på så mycket och livet kunde ta allt ifrån en.

Hur man kom att göra sina val, hur slump och känslor och alltings intighet kanske hade en avgörande betydelse. Jag trampade vidare med ovilliga ben och en aning av blodsmak i munnen. Hur fantastiskt det var, ändå. Hur man aldrig på förhand kunde veta. Nu sjöng det i mig, detta underbara.

Att ha friheten. Att vara förälskad, sjunga i sitt huvud. Le.

Inne i den dunkla lokalen gjorde vi våra val. Buffébordet var himmelskt med underbara turkiska rätter i mängder och massor. Där fanns färger och former, dofter och frestelser.

Vi valde vitt vin och jag smekte väggens stenar, valde en lite ojämn, rätt passlig, något annorlunda. Fastmurad i ett sammanhang, med en risk att lossna, tappa greppet, hamna utanför.

Den var viktig i sin omgivning. En sådan trygghet saknade jag.

Jag gav stenen en smekning innan vi trampade vidare. Det var natt och staden hade nästan tystnat. Molnen vek undan och havets rök bildade vackra, fria mönster.