OLI UUDEN ALKU, SÄTEILEVÄ SELLAINEN

Rakastan lentokentän tunnelmaa. Kiireellisiä kohtaamisia, nopeita askeleita, korkojen kopinaa. Matkalaukkuja, kiiltävää lattiaa, valotauluja. Business ja turisti, reput, kapsäkit, designlaukut. Tyylejä, kieliä, naurua. Passeja, perheitä, yksin matkustavia, porukoita. Paikkana aivan upea, ilmapiiriltään jännittävä, odottava, arvaamaton.

Jo uunituore ajokortti taskussani minulla oli tapana mennä haistelemaan ilmapiiriä, uneksimaan seikkailuista, katselemaan lähteviä ja saapuvia koneita, ihmettelemään ihmisiä. Tuolloin meniin kahvilaan juomaan mustaa kahvia ja polttamaan tupakkaa. Teeskentelin olevani menossa jonnekin, olevani matkalla seikkailuun. Kuvittelin itseni koneeseen, kuvittelin käteeni Bloody Maryn, kuvittelin itselleni tehtävän.

Tänään vein tyttäreni lentokentälle. Oli syksyn tuntua, aurinkoisesta päivästä huolimatta. Tuuli oli lempeä, mutta aavistuksen multainen tuoksultaan. Se leikki tyttäreni juuri pestyissä hiuksissa, sai ne pyörimään hymyilevien kasvojen ympärillä. Joku kasvoi kurkussani, joku tuntui syvällä. Tyttärestäni oli tullut nuori, säteilevä nainen. Hän liiteli.

Autossa rupattelimme niitänäitä. Sivutimme tulevien vuosien opiskelu- ja muita suunnitelmia. Opintoja olisi edessä viisi vuotta, ainakin. Asunto oli hankittu ja kämppis tuttu. Ensimmäinen viikko taittuisi sukulaisen luona, sitten taas viikko kotona, ja vasta tämän jälkeen se lopullinen muuttaminen. Siirsimme ajatusta etäisyydestä tuonnemaksi, kaksi viikkoa on kuitenkin pitkä aika. Puhuimme kaikesta, eikä mistän, juttelimme eilisestä illanvietosta, vaihdoimme muutaman sanan joistakin tutuista, keskustelimme hölynpölystä.

Kumpikaan ei maininnut sitä päivää kun tyttäreni oli saanut tiedon. Onni oli ollut niin valtava, tieto niin upea, hetki niin suuri. Tyttäreni toive oli täyttynyt, hän oli päässyt Muualle opiskelemaan Unelmaa. Sitä oli hurrattu, siitä oli iloittu, sitä oltiin juhlistettu varovasti, kuten haurasta onnensiementä tai pientä tähtipalleroista. Se oli niin ihanaa, niin loistavaa, niin kertakaikkisen fantastista! Ja se oli todellista totta!

Liikenne sujui ongelmitta vaikka yritinkin hidastella. Moottoritiellä muutama rekka ohitti meidät. Tyttäreni ei huomauttanut, että oli satasen rajoitus. Katselin tien keskiosaa koristelevaa moniväristä tolppataideteosta. Puhe oli hljaisen kohteliasta. Meidän ei ole tapana puhua kohteliaasti. Meidän tapa on nopea ja lentävä, laidasta laitaan ja aiheesta toiseen. Meidän on tapana nauraa ja ärsyyntyä ja pälättää ja pölöttää. Meidän ei ole tapana pidätellä tunteita. Mutta palleropoikanen oli todella herkkä ja taustalla vaaniva haikeus suuri ja vaarallinen. 

Pysäytin auton kakkosterminaalin eteen. Yritin tuntea lentokentän hyvät vibat. Taustalla kuuluva lentokoneiden jyrinä oli lupaava. Valtava seikkailu oli todellakin alkamassa. Tyttäreni silmiä peitti suuret aurinkolasit. Taputelimme toisiamme varovasti, halailimme. Seistiin siinä lähekkäin, ja sanat olivat jotenkin loppuneet. Katselimme toisiamme, hymyilimme. Tyttärelläni oli sisäiset siivet, vahvat ja helmiäisen tavoin killtävät, sellaiset, jotka kantaisivat kauas ja korkealle. Hänellä oli edessään elämä, mahdollisuudet, kiemurat ja koukerot. Hän oli valmis ottamaan askeleensa, lentämään.

Kurkussani oli jotakin vaikeasti nieltävää. Sisälläni tunsin maailmankaikkeutta koettelevaa ylpeyttä tyttäreni puolesta. Hän oli selviytynyt monesta, hän oli löytänyt tiensä, ratkaisunsa. Hän oli lahjakas, taiteellinen, älykäs ja kaunis. Hän oli onnensa arvoinen ja ilonsa väärtti. Hänelle oli koittanut hetki, ja minullekin. Oli uuden alku, säteilevä sellainen.

Lähdin ajamaan kotia päin auton ikkunat täysin auki. Liikutuksen kyyneleet saivat ympärillä olevan maaston ääriviivat häviämään. Räpyttelin ahkerasti. Multainen tuuli täytti sieraimeni. Päässäni soi Louis Armstrongin ”What A Wonderful world”:

”What A Wonderful World”

I see trees of green, 
red roses too. 
I see them bloom, 
for me and you. 
And I think to myself,
what a wonderful world. 

I see skies of blue, 
And clouds of white. 
The bright blessed day, 
The dark sacred night. 
And I think to myself, 
What a wonderful world. 

The colors of the rainbow, 
So pretty in the sky. 
Are also on the faces, 
Of people going by, 
I see friends shaking hands. 
Saying, ”How do you do?” 
They’re really saying, 
”I love you”. 

I hear babies cry, 
I watch them grow, 
They’ll learn much more, 
Than I’ll ever know. 
And I think to myself, 
What a wonderful world. 

Yes, I think to myself, 
What a wonderful world. 

Oh yeah.

Annonser

Om mia bergenheim

Välkommen till paintaword! Här målar jag världen med ord i en härlig blandning av känslosam livslust, bubbel, humor, psykologiska vibrationer, svåra teman och mycket däremellan.
Det här inlägget postades i Uncategorized. Bokmärk permalänken.

Kommentera

Fyll i dina uppgifter nedan eller klicka på en ikon för att logga in:

WordPress.com Logo

Du kommenterar med ditt WordPress.com-konto. Logga ut / Ändra )

Twitter-bild

Du kommenterar med ditt Twitter-konto. Logga ut / Ändra )

Facebook-foto

Du kommenterar med ditt Facebook-konto. Logga ut / Ändra )

Google+ photo

Du kommenterar med ditt Google+-konto. Logga ut / Ändra )

Ansluter till %s