Kuva : Eric Leraillez

Perheet ja uusperhet, omat lapset, muovilapset, lapsipuolet, lähivanhemmat, etävanhemmat. Perhe-elämään liittyvä sanasto on kasvanut, kerrassaan julmatusti. Joku talousnero saattaisi puhua inflaatiosta, tai todennäköisemmin laukkaavasta sellaisesta. On isiä ja äiteja. Äiti- ja isäpuolia. On liittoja, avio- ja avo- sellaisia, on etäsuhteita, vakiosuhteita, seurustelusuhteita. On sateenkaariperheitä, yksinhuoltajia, ja näistä kaikista erilaisia komboja.

Joskus aikaanaan luulin ymmärtäväni mitä sana perhe tarkoittaa.

Kuvittelin, että olin paitsi ymmärtäväinen myös suvaitsevainen.

Tuolloin en liiemmin ollut ajatellut koko asiaa.

Nykyisin saatan olla suvaitsevainen. Tietyissä asioissa. Tiettyyn pisteeseen. Olen oppinut ymmärtämään, ettei kaikkea tarvitse ymmärtää.

Omaa elämääni heilautti muunnoin silloisen aviomieheni moniavioisuus. Yllätyksekseni sattumalta ilmeni, että hän oli myös toisen perheen isä. Siihen perheeseen kuului paitsi isä myös äiti ja kaksi lasta. Kolmas lapsi pömpötti jo isosti äidin vatsassa. Yritin ymmärtää, ymmärtämättä. Hyväksyä en voinut.

Huomasin, että kasvatuksesta, yhteiskunnasta, sivistyksestä, Lutherista tai muusta johtuva olettamukseni oli ollut, että perhe on perhe, ja sen ympärillä suku. Uusperheet olivat tietysti laajempi käsite, mutta siinäkin tapauksessa perusperhe oli yksikössä.

Lapsillani oli joka tapauksessa sisarpuolia. Mitä tahansa kuka tahansa ajatteli asiasta.

Päätin ryhtyä suvaitsevaksi, ihan oikeasti.

Sillä tiellä olen.Tuosta päätöksestä on pitkä aika. Huomaan jatkuvasti uusia suvaitsevaisuuttani koettelevia seikkoja. En pidä siitä, että lapsia käytetään aseina tai neuvottelijoina tai muuten vain ikävällä tavalla oman edun saavuttamiseksi. Oli kyse ihan minkälaisesta tarinasta tahansa.

Jokainen lapsi ansaitsee rakkautta. Jokaisen lapsen pitäisi saada syntyä rakastettuna. Lapsi ei saisi olla status, eikä edes normaalisuuden merkki.

Ero on meitä sosiaalisia olentoja pelottava ja sananakin ruma. On erilaisia perheitä, on erilaisia ratkaisuja. On erilaisia eroja. On sinkkuäitejä ja isiäkin, ja kaikki on tietysti mahdollista, kaikki voi onnistua ja voimme elää elämämme onnellisina loppuun asti. Mutta on muttia. On loukattuja tunteita, väkivaltaa, valheita. On vaikeasti selitettviä asioita.

Saavutetun elämänkokemukseni mukaan tiedän, että sateenkaarijutut kuuluvat niihin. Sateenkaari on kaunis ja sateenkaariperhe sanana todella herkkä. Sellaisenkaan perheen sisällä kaikki ei kuitenkaan aina ole läpinäkyvää, ei itsestästään selvänä ymmärrettävää. Tämä saattaa herrättää kummastelua ja lapsilla on tapana kysyä. He haluavat suoria vastauksia, sellaisia selkeitä.  Jonkun tulisi vastata, jonkun tulisi kertoa, silleen helposti, että rakkaustarinoita on monenlaisia.

Tietysti on paljon muitakin vaikeasti selitettäviä asioita. On sotia ja uhkauksia, on loputonta tylsyyttä, on köyhyyttä ja vaikeuksia, on nälkää ja riitoja ja ties mitä. Ja lapsille tulisi kertoa, silleen helposti. Mutta jos suhtaudumme kaikkeen mahdollisimman suvaitsevasti ehkä asioiden kertominen on sittenkin luontevaa? Ellemme kummastele, ihmettele, tuomitse?

Olen uudelleenmäritellyt suvaitsevaisuuteni. Haluan sen tarkoittavan onnellisuutta, sellaista, jota ihan kaikille toivon, asioista riippumatta. Ajattelen, että jos ”perhe” sanana tarkoittaa tiivistä pienryhmää, jonka jäsenet tavalla tai toisella jakavat yhteistä kotia niin unelmieni perhe on se, jossa ihan jokaisella perheenjäsenellä on hyvä olla ja tuntee itsensä itsestäänselvästi rakastetuksi iästä, sukupuolesta, suuntauksista ja taustoista riippumatta. Ihan vaikka siksi, että rakkaustarinoita on monenlaisia.