kuva: Eric Leraillez

On taas bongattu Huutajia. Niitä lastenpelästyttäjiä, tiedättehän. Niitä, joille toivoisi paremman elämän.

Lapsuudessani niitä oli paljon. Olivat usein pultsareita, haisevia, likaisia. Joskus ihan siistin näköisiä, välillä koirantaluttajia. Yhteistä näillä kaikilla oli, että olivat hirvittävän vihaisia. Ainakin lapsille, joille huusivat perkelettä ja sen sellaista.

Tuohon aikaan talojen ala-ovet olivat auki viiteen asti. Pihojen portit suljettiin vasta yhdeksältä. Puliukot viihtyivät rappukäytävissä, varsinkin talvisin. Ukot olivat melkein aina miehiä, mutta Huutajissa löytyi myös naisia, Akkoja ja muita.

Paljon myöhemmin ymmärsin, että monet Ukot ja jotkut Akat olivat olleet puolestamme sodassa, että olivat haavoittaneet sielunsa, että huusivat tuskaansa. Jo lapsena ymmärsin kuinka hirvittävää olisi olla koditon. Silti pelkäsin kamalasti.

Lapsena minulla oli tapana avata keltaisen talon ala-oven varovasti ja haistella hetken ennen sisäänmenoa. Viininpunainen matto johti käytävää pitkin kohti hissiä. Vasemmalla portaat kiemurteli ylöspäin, oikealla mutkan takana olivat pihan ja kellarin ovet. Piilopaikkoja oli yllin kyllin. Haju antoi joskus vinkin, mutta joskus haju oli jäänyt jättäjistään jälkeen. Pissa haisi, ja kakkakin. Talossa oli muitakin hajuja, siellä haisi keitetty kaali ja Janssonin kiusaus, siellä tuoksui Dior ja pesuaineet. Ei ollut helppo tietää.

Huuto oli aina yhtä yllättävä, aina yhtä pelottava. Joka kerta sydämeni hakkasi, joka kerta juoksin niin lujaa juin pystyin.

Tästä jäi trauma. Pomppaan vieläkin ilmaan kun joku yllättäen korottaa äänensä.

Tämän päivän Huutajat todennäköisesti eivät haise. Ne voivat olla Akkoja, joskus Ukkoja. Niitä ei juurikan tunnista mistään, paitsi jos ovat entuudestaan tuttuja, tietty. Pelästyttävät lapsia ja huutavat törkeyksiä. Käyvät jopa käsiksi.

Äskettäin niitä on esiintynyt Liisanpuistossa. Puisto on pieni, kukkiva idylli. Keskellä leikkialue, jossa keinuja ja paljon tilaa pelata palloa. Ympärillä kauniit penkit, nätit lamput, hienot puut ja nurmikko.

Tuollaiselle kauniille penkille tietyt Huutajat istuivat eräänä aurinkoisena kesäpäivänä. Ärsyyntyivät leikkivistä lapsista, ryhtyivät pelästyttämään niitä. Olivat hirvittävän vihaisia, huusivat ja anastivat pallon. Varmasti jokaisen puistossa olleen lapsen sydän hakkasi, varmasti jokaisen teki mieli juosta. Paikalla oli onneksi myös muita aikuisia. Huutajat tunnistettiin nopeasti, ja asialle pystyttiin tekemään jotakin.

Toivottavasti lapsille ei jäänyt trauma.

Ja Huutajille toivon parempaa elämää, huutamatonta sellaista.