Joku aika sitten mustalla taivaalla kiiltävä keltaistakin keltaisempi kuun sirppi toi mukanaan muistontäytteisen unen entisistä ajoista. Oli kellari, tai muuten vain pimeä paikka. Pullo punaviiniä punotussa korissa. Pöytä, jonka päällä punaruudullinen pöytäliina, valuneita kynttilöitä. Useita tuoleja, erilaisia ja mukavasti kuluneita. Keskustelua, naurua, mielipiteitä. Puoliksi syöty pizza, leipää ja juustoa. Taustalla Bob Dylan. Kauempana taustalla puolivalmiita tauluja ja öljyvärin tuoksu.
Aikaisemmin minua oli sanottu entiseksi hippieksi, jopa hämyksi. Ja no joo, ainakaan en ollut pannut pahakseni. Nuoruudessani käytin käytettyjä paitoja, mieluiten miesten sellaisia. Siihen aikaan ei kierrätetty, siihen aikaan shoppailtiin second handiä. Se oli tietysti trendikästä, vaikka tuolloin ei puhuttukaan trendeistä. Mutta joka tapauksessa. Ostin vaatteita second handeistä, ”lainasin” niitä veljiltäni, tädiltäni, kavereiltani. Värjäsin niitä Dylonilla ja käytin kaikkia mahdollisia ja mahdottomia yläosia leveiden, tiukasti vyötärön ympärille vedettyjen vöiden kanssa.
Käytin kapeita housuja, korkeita korkoja, näyttäviä koruja. Yhdistin rohkeasti, pidin väreistä, minulla oli liila kausi, punainen kausi, armeijan vihreä kausi. Oli eri yhdistelmäsuosikkeja, pidin valkoisesta, silitetystä ja silkkisestä.
Hippeily ja hämyily oli oikeasti jo mennyttä aikaa, mutta muisto ja aavistuksenomainen lupaus vapaudesta oli jäänyt. Sen omaksuin, romantisoin, ja otin sydämeeni.
Ympärilläni poltettiin kaikenlaista. Minäkin tietysti kokeilin. Ei ollut minua varten, olin vissiin liian hannari. Vedin Mallu Lightia ja dokasin punaviiniä, sisälsin sen tuoman taiteellisen auran. Muotitietoiset, ”Embassyn” nurmikolla hengailevat kaverini pitivät ruohosta. Minä pidin juhlista, joita ruohon siivellä oli yllin kyllin.
Helsingin elämä 1970-luvun loppupuolella oli jokseenkin rajoitettua. Ravintoloihin oli farkkukielto ja uskomaton ikäraja. Mihinkään ei päässyt, ja sunnuntait olivat pyhiä. Oli työttömyyttä ja vaikka mitä, ja samalla oli elävää elämää, kekseliäsyyttä, salakapakoita, teatteria, musiikkia. Oli vuodenaikoja ja öljykriisi, kuitenkin aina Joulukatu, valot ja näyteikkunat. Kesäisin Helsinki sulki, oltiin mökeillä ja sukulaisissa. Muuten puurettiin ja veivattiin, asuttiin lähiöissä ja uurastettiin.
Olin uneksija. Haaveilin taiteiijan elämästä, Paariisin silloista, luomisen tuskasta, öiden kuumista tunneista. Halusin kehittyä ihmisenä, avata aistini, elää ja antaa kuolla. Ympäröin itseni kliseillä, juoksin taidemuseoissa, kirjoitin öisin ja nukuin päivisin.
Ja elin kuplassa, ihanassa.
Vuodet ovat syventäneet värejä, keventäneet unelmia, hioneet reunoja. Tehneet minusta realistin, uurastavan, puurtavan ja veivaavan. Olen kasvattanut lapset, olen asunut lähiössä, olen eronnut. Olen toiminut kaavan mukaan, ollut kunnon kansalainen.
Kunnes jotakin tapahtui. Maailmani täyttyi uudenlaisella musiikilla, vanhanaikaisella tuoksulla, syrjään siiretyllä unelmalla. Näin unen kellarista. Kävin kierrätyskeskuksissa, ja huomasin recyclingit, vintaget ja retrot. Join trendikkäästi punviiniä ja hymyilin. Kävin katsastamassa Pariisin sillat. Mutta ennen kaikkea, uskalsin elää, uskalsin olla naiivi, romanttinen, hömppä.
Uskalsin rakastua. Taiteilijaan.
Jonain päivänä saatan vielä värjätä valtavan paidan liilaksi, pukea se päälleni leveän vyön kanssa, ripustaa korviini näyttävät korut ja tuntea itseni kauniiksi. Sitä harjoitellessa käytän mieheni diskreetimpiä paitoja, sopivia koruja ja punaista huulipunaa. Tunnen olevani retrochic.