Kuva: Eric Leraillez

Kuvittelen olevani sosiaalinen tyyppi. Roikun Naamakirjassa, josta on jo muodostunut ainakin kolmanneksi tärkein meili-, buukkaus- ja muu keskustelufoorumini. Olen myös LinkedIn:ssa, tämä osasto on kuitenkin minunlaiselle tollolle liian hankala, hidas ja itsestäänajatteleva.

Alkuun vastustin sosiaalista mediaa. En tykännyt ideasta, että kuviani ja ideoitani leijailisi ympäri maailmaa ja taivaita. Nykyisin bloggaan – ja mielestäni on kivaa, että juttujani luetaan ja kuvia katsellaan. Niin se maailma muuttuu, mutta some saattaa ihan todellisesti edistää ihan ihka oikeita ihmissuhteita.

Ihanaa on löytää vanhoja kavereita, sellaisia bestikisiä vuosikymmenien takaa.

Niitä, joiden kanssa yritettiin pissiä ristiin (tytöille tämä oli huomattavan hankalaa), tai saunottiin ja uitiin, kuiskailtiin peittojen alla, jaettiin jo vähän syödyt purkat, jätskit ja naksut, niitä, joiden kanssa punasteltiin ja kikateltiin ja silti joskus teki mieli tukistaa, vähintään.

Kavereita, joiden kanssa ei oltu sivistyneesti, ei peitelty, ei valehdeltu. Sellaisia, joiden kanssa salaa katseltiin kiellettyjä kuvia, maisteltiin olutta ja vaihdettiin vaatteita. Ystäviä, joiden kanssa uskalsi keskustella yksityiskohdista, kuten finneistä, tai ihokarvotuksesta tai onnettomasta rakkaudestaan jotakin ylemmällä luokalla olevaa komistua kohtaan.

Oi että, miten paljon tiedettiin tosistamme! Farkkukoon, menkkojen ajankohdan, ensisuudelmat. Käyttikö rintsikoita vaiko ei. Todistuksen keskiarvon, sisarusten heikkoudet, lempiruoat ja äklöt. Tiesimme kenen äiti kävi juhlimassa ja kenen isä kävi tätien luona kyläilemässä, tiesimme kuka sai selkäänsä ja kenelle ei koskaan voinut mennä.

Hyvässä lykyssä vielä tässäkin iässä on samantapaista. Kaikkea ei jaeta kaikille, ainakaan samalla kertaa. Joskus ärsyttää, niin, että tekisi mieli tukistaa, vähintään. Joistakin asioista puhutaan salaa saunassa, ja joitakin komistuksia ihaillaan vieläkin etäältä. Elämä on kuitenkin päästänyt meitä lähelle monia juttuja, jotka joissakin tapauksissa ovat olleet hyvinkin kivuliaita. Sellaisia, joita odotimme, joista kuiskailimme, joihin petyimme, sellaisia, joista puhutaan bestisten kanssa, sellaisia, joista itketään ja huudetaan. Juttuja, joita ihan oikeasti ei voi tapahtua, ainakaan meille.

Fasessa ja muualla ollaan sitten sosiaalisia. Kuulutaan yhteisöön, jaetaan kukkia, kohteliaisuuksia ja kuvia lemmikeistä, kerrotaan elämän kohokohdat ja iloitaan yhdessä. Harrastetaan small talkia. Ja voi että, se on kivaa! Niin hauskaa, voi hyvät hyssykät, I do enjoy it! Ja ehkä juuri siksi, että marinat säästetään ystäville.

Jos voi. Jos niitä Ystäviä on.

Kuvitelmani mukaan monet meistä ovat hyviä tyyppejä, kivoja ihmisiä. Sellaisia, joilla menee mukavasti, joiden lapset varttuvat hienosti, joiden puolisot ovat hurmaavia, joiden työpaikat ovat mielenkiintoisia. Hymyilevia, iloisia, aikaansaavia ja hyväntuulisia; kutsuja, kekkereitä ja kissanristiäisiä järjestäviä, superäitejä ja -isiä, fiiliksen luojia, hyvinkasvatettuja, kaikenkaikkisella tavalla Kelpokavereita.

Vaatii aika paljon uskallusta siirtyä pois tämäntapaisesta imagosta.

Varsinkin, kun kaikki haluavat olla nuorekkaita, dynaamisia, ihailtavia.

Niin se some mahdollisesti saattaakin ajaa ihan toisenlaista asiaa. Saattaa olla, että rivien välistä luemme jotakin, ehkä tulkitsemme jotakin. Mahdollisesti aistimme toisessa jotakin, jonka itsessämme tunnistamme. Mahdollisesti saatamme uskaltaa ottaa yhteyttä, mahdollisesti ojennamme kätemme. Ruudun kautta toteutettuna toisen lähelle astuminen saattaa tuntua turvalliselta, melkeinpä steriililtä. Mutta jos viesti on aito ja rehellinen vastaanottaja saattaa tuntea sen sisältämän hajun, maun, fiiliksen ja tarkoituksen. Ja ehkä tämä voi mahdollistaa uusia ystävyyssuhteita – vanhoistakin sellaisista. Ihan Bestiksiin asti.