paintaword

Monelle meistä susien tunnit ovat tuttuja. Tämä tarina on kuitenkin fiktiota. Antoisia lukuhetkiä!

Yön hiljaisuus on voimakas. Niin voimakas, että se melkein sattuu. Tuntuu, että hiljaisuuden paine kantautuu kaukaa, ehkä vuosisatojen takaa. Synkkyys valtaa mieleni, tunkeutuu päähäni, saa minut värisemään. Silmäni liikkuvat epätoivoisesti valopilkkua hamuillen, mutta turhaan. On suden tunti. Tunnen sen sisälläni.

Keskityn. Pelkoni on kuvitelmaa. Tiedän, että makaan omassa sängyssäni, tiedän, että pimeys johtuu paitsi yöstä myös pimennysverhoista. Pulssini on korkea, koin varmaankin kauheita unissani. Hereillä olen erilainen, fokusoin oleelliseen. Tunnustelen hikisillä kämmenillä allani olevaa lakanaa. Se tuntuu silkkiseltä. Tiedän lakanan olevan okran keltainen. Käännyn kyljelleni ja tempaisen peittoa tiiviisti ympärilleni. Lakanoissa on pesuaineen tuoksu.

Voimakas nyyhkäisy rikko hiljaisuuden, räjähtää korviini. Huomaan paenneeni sängystä. Sisälläni pelko laukkaa villisti. Paljaat varpaani kaivautuvat itämaista alkuperää olevaan mattoon. Mustassa pimeydessä kuuluu pieniä rapsutuksia, hiljaisia koputuksia. Hengityksen tapaisia äänähdyksiä. Tiedän pöytälampun olevan tyynyn vieressä olevalla pöydällä. Alan hitaasti liikkua kohti sitä. Pidän vasenta kättäni sängyn päällä, varmuuden vuoksi. Lämmin tippa osuu oikealle jalalleni. Ajattelen vuotavani verta. Päätän olla välittämättä.

Lampussa on kukallinen varjo. Pehmeä valo täyttää kauniin huoneen.. Luonnonvalkoinen, viininpunainen, pähkinänpuu ja tiilenkarkeus, kaikki sulassa sovussa.. Huonekalut ovat vanhoja ja kunnostettuja, messinkisiä ja valkoisia. Korkea ikkuna leijailee kuninkaallisesti päädyssä sängyn yläpuolella

Ja minusta ei vuoda verta, kyyneleitä kylläkin. Huomaan sen vasta tunnustellessani kasvojani. Kyyneleet ovat ystäviäni, niitä, joita vuosikymmeniä piilottelin. Avaan pimennysverhon. Ulkona on preussinsinistä. Jossakin vilkkuu jokunen yksinäinen tähti. Rapisevaa ääntä kuuluu selvästi. Tiedän kellon olevan neljä, koska herään samaan aikaan joka yö. On susien hetki. On ollut jo vuosia.

Alakerran keittiössä laitan takkaan tulen ja teeveden kiehumaan. Koira heiluttaa sängyssään häntää, liian väsyneenä nousemaan. Palautan tahdonvoimalla ajatukseni tähän hetkeen, tulevaan aamuun, toiveisiin. Seinän sisällä hiiri nakertaa kuuluvasti polyuretaania. Koira katsoo minua, ja huokaisee.

Hetki on vielä olemassa. Ulko-ovi avautuu hiljaa. Ensimmäisillä päivänsäteillä liilanmaalatusta taustasta erottuu valtava hahmo. Lasken hitaasti keraamisen mukini puiselle pöydälle. Olen valmis.

piirros: Eric Leraillez

Begreppet familj är föränderligt. På min tid var mamma-pappa-barn-systemet den allmänrådande normen. Nu tror jag att andra familjesammanhållningar är minst lika vanliga, det finns enföräldersfamiljer likväl som verkliga mångförälderfamiljer. Orsakerna är många och alla förändringar är inte av ondo, men råddigt kan det bli, så in i vassen råddigt om det vill sig.

Vi har nya begrepp, kors om tvärs med de gamla. Vi har plastsyskon, styföräldrar, hel, halv, ex, nuvarande, partnerskap, sambor, särbor, mina, dina, våra och sedan alla gemensamma och deras hel-, halv-, plast- och styvsläktingar. Vi har vecka/vecka-lösningar, vi har när- och fjärföräldrar, vi har helt enkelt hela vokabulären.

Om allt är bra är det bra. Många av de här nya konstellationerna är rätt komplicerade i praktiken. Ibland kör det ihop sig, det blir förseningar, missförstånd och sura miner. Stora känslor blandas med vardagliga rutiner, en del barn har hem här och där, en del har en familj bestående av sig själv och en enda släkting.

Då barn börjar i skolan hör det ofta till att de första dagarna rita en bild på sin familj. På min tid var det lätt, men hur gör barnen idag? Ritar de in alla nya mammor och pappor, alla nya plast- och halvsyskon? Vem är mamma, vem är pappa? Och vad göra om familjen har flera mammor eller pappor än två? Hur ska barnen veta? Kanske det är naturligt, men vad upplever då det barn som endast har en förälder? Blir det eventuellt ett väldigt stort tomt utrymme på den familjebilden?

Barnen blir äldre. De konfirmeras, de dimitteras, de kanske gifter sig. Roller byts, och att veta vem som är vem och släkt med vem kan vara nog så svårt. Att vara toastmaster och få äran att presentera diverse talare är numera en avancerad uppgift. Det gäller att ha stenhård kontroll och hålla tungan rätt i mun. Och krydda det hela med lite humor, för säkerhets skull. Men samtidigt ta det försiktigt med humorn, akta sig för allt som kan tolkas, eller misstolkas.

Jaja. Då jag var barn var det annorlunda. Kanske inte bättre, men definitivt mindre råddigt. Det fungerade nämligen på ett helt annorlunda sätt. Råddet nämligen. Det handlade om att hålla käften. Var man stållig nog att rådda till fick man vara smart nog att tiga. Så på den tiden uppstod många styv-, halv- och plastfamiljemedlemmar utan att någon visste om det. Tja, utom mamman, förstås. Och eventuellt pappan. Den biologiska, alltså.

Och alla levde lyckliga i alla sina dar. Alla teg om sina skamligheter, och det skamligaste var naturligtvis onämnbart. Man tillät sig att förakta och se ner på utpekade människor, de där stackrarna som inte visste bättre. Man föraktade minoriteter, men naturligtvis bara vissa. Det fanns ju också intressanta minoriteter, kultiverade, och rika. Man uppskattade dessutom inflyttare, så länge de kom från Europa, från Amerika. För Finland var ju – herregud – tvåspråkigt, man var vidsynt.

Men sedan fanns de andra. De som köpte spets i sybutiken och sålde i trappuppgångarna och dessutom ljög att de hade knypplat själva. De som var mörka i huden och såg ut att lukta illa. Eller de som kom från vårt östra grannland. Och mest av allt de som älskade människor av samma kön, hur de än såg ut. Och luktade. Vår moral var hög men annars var vi väldigt toleranta. Vi accepterade till exempel glatt den sexuella friheten som p-pillret förde med sig. Och vältrade oss hämningslöst i det onämnbara.

Och, som sagt, alla levde lyckliga i alla sina dar. Det hörde tiden till, liksom.

Minulla on olo, että eräs herra Luther ja hänen oppinsa tulivat minulle tutuiksi jo äidinmaidon mukana. Itse asiassa ja tarkemmin ajateltuna Lutherin läsnäolo ei niinkään johtunut äidistäni, mutta kylläkin kasvatuksesta, tai ainakin perheen kirjoittamattomista säännöistä, tai ehkäpä yhteiskunnasta yleisesti tai jostakin muusta. Asialla ei ole merkitystä, mutta itselleni on kuitenkin merkityksellistä, että herra Luther oli ja on elämässäni. Tämä herra Lutherin läsnäolo on nimittäin tuottanut seuraamuksia.

Rakastan tanssimista. Nautin temposta, rytmistä, vapauden tunteesta. Pyörähdän, pompin, rokkaan ja valssaan, kaikki käy ja ihanaa on. Paitsi, että en osaa tanssia. On siis todella naurettavaa heittäytyä villiksi ja vapaaksi, ja vielä ihmisten edessä, varsinkin kun oikeasti näyttää ensiaskeleita harjoittelevalta apinanpoikaselta. Hytkyn, hölskytän, heilutan ja pistän varpaalla koreaksi. Joojoo, ja vielä tässä iässä. Nooh, ei se nuorempana yhtään sen parempaa ollut, se tanssi siis. Ja silloin tanssin jopa peilin edessä. Ihan vain tietääkseni, miten kauhealta onneton nytkähtelyni todella näytti.

Joskus olen pitänyt laulamisesta. Pikkutyttönä ihailin Katri-Helenaa ja puhelinlangat lauloivat myös minun suustani. Hämä-hämä-häkki taittui hienosti, ja joulupukille lauloin joululauluja. Unelmani oli saada laulaa radiossa. Toinen unelmani oli tanssia balettia. Minulle oli kerrottu, että en osaa laulaa, että lauluni kuulostaa rumalta. Päätin siis harjoitella. Halusin olla kiltti tyttö, koska kiltti-tyttöyden status oli sanoin kuvaamattoman suuri. Ja jos kiltiksi tytöksi pyrkivä tekisi työnsä ahkerasti, niin hän mahdollisesti pääsisi lähemmäksi toivottua arvoaan. Siispä harjoittelin laulamista. Harjoitukseni katkesivat siihen tosiasiaan, että kiltit tytöt eivät joudu poliisille. Koska ääneni oli mikä on, minulle kerrottiin, että jos vielä laulan kadulla, poliisi tulee ja hakee minut.

Aikuisiässä yritin uudestaan laulaa tilanteissa, joissa laulaminen yleensä on sallittua, jopa toivottua, tai ainakin suotavaa. Esimerkiksi kirkossa. Käsittääkseni kuuluu asiaan laulaa virsien mukana. Perustan olettamukseni siihen, että numerot listataan seinälle ja tekstit jaetaan etukäteen virsikirjojen muodossa. Ymmärsin ymmärtäneeni asian väärin kuin kirkossa edessäni olevat kauniisti virsiä laulavat ihmiset kääntyivät katselemaan minua hämmästyneen vihaisesti. Ymmärsin, että laulamatta olemalla helpottaisin näitten ihmisten oloa, ja suljin suuni.

Snapsilaulut ovat yleensä yhteislauluja. Lapsena minulle opetettiin, että mitä rumemmin laulaa, sen hienompi asia. Snapsille siis. Joten lauloin, ja siihen aikaan muut joivat. Kun itse pääsin snapsi-ikään, olin jo oppinut, ettei laulu-ääneni miellytä kaikkia. Toimin varman päälle ja esitin laulavani ääntäkään päästämättä. Tunnelman kannalta kuulemma kuitenkin oli tärkeätä, että kaikki osallistuisivat lauluihin. Eräissä rapujuhlissa päätin kokeilla tunnelman kohottamista ja lauloin muiden mukana snapsilauluja. Vuosikymmenenkin jälkeen muistetaan, että ”ai, ne juhlat, joissa Mia lauloi…”

Olen luopunut laulamisesta. Jäljellä on vielä baletti. Sitä en ole kokeillut. Eikä minulla ole aikomustakaan kokeilla, ei totta tosiaan. Muistan silti, miten pienenä tyttönä uneksin helmenroosan värisestä puvusta, paljettien kimalluksesta, tyllistä. Ajattelin nilkkani ojentuvan sirosti, ajattelin askelteni sipsutusta, ajattelin loikkia, spagaatteja, hyppyjä, nostoja. Ja pelkään, että jonain päivänä toteutan näitä karmeita nolauksia yleisön edessä tanssilattialla – todennäköisesti samalla laulamalla.

Herra Luther istuu olkapäälläni. Hän on melkein aina mukana, vaikkakin olen yrittänyt karistaa hänet kyydistä useaan otteeseen todella vauhdikkaalla menolla. Mutta siellä olkapäällä hän vain istuu, kuten Charles Lindbergh lentokoneessaan, nahkakypärä ja aurinkolasit tiukasti päässään. Herra Lutherin ote ei lipsu. Olen joutunut keksimään keinon, millä hänen kanssaan voi elää. Harrastan kommunikointia ja vaihtokauppaa: ”jos annat minulle suostumuksesi, niin lupaan, että…” Herra Luther ei ole helppo nakki. Kun tilanne on hankala, vaarallinen tai kannaltani vakava lisään imartelua kommunikaatiooni: ”jos kaikessa viisaudessasi, rohkeudessasi ja suvun jatkamisen tärkeyden tietäessäsi näet, että minun tulisi pitää hauskaa koko illan, niin lupaan, että…”

Ja näin olen saanut nauttia joistakin elämään kuuluvista ihanista asioista. Herra Lutherin ansiosta tiedän, että elämän ei kuulu olla kevyttä. Mutta kun se kuitenkin on, se on niin hienoa!

Eletään loppukesää. Ilmassa on alkusyksyn tunnelmaa. On aika aloittaa uutta, valmistautua tulevaan, kaulia hihat ja ryhtyä hommiin. On myös jäähyväisten aika, hei-hei kesä, bye-bye loma, adieu laiskuus.

Koulut alkoivat juuri. Monet pienet ensiluokkalaiset ottivat ison elämänaskeleen, menivät ensimmäistä kertaa oikeasti kouluun. Olihan siellä koulussa jo käyty tutustumassa, olihan paikkoja, opettajia ja oppilaita nähty, mutta silti. Tämä päivä oli erilainen, ja ihan todella oikeasti totta. Monet silmäparit seurasivat hermostuneina opettaja, monet pienet kädet sulkeutuivat lujasti vanhempien käsien ympärille. Monet pienet jalat ottivat hermostuneita askeleita varta vasten tätä päivää ajatellen ostetuissa kengissä ja monen pienen selän peitti ihka uusi koulureppu.

Loppukesän pimeät yöt ja lämmin kosteus tuo mieleeni tuulahduksen latinalaista temperamenttia. Himoitsen voimakkaita värejä, vahvoja mausteita, vilkkaita rytmejä. Haluan nauttia kynttilöistä, estetiikasta, aistikkuudesta. On juhlien aika! Haluan tarjoilla kiiltävän punaisia rapuja, sammaleenvihreätä tilliä, maukkaita vahveroita. Haluan kattaa pöytiä, haluan koristella terasseja, haluan tanssia laitureilla yön myöhäisinä tunteina tähtitaivaiden alla, haluan kokea, haluan!

Uuden alun mahdollisuus ei ole kaikille itsestäänselvyys. Työpaikkoja vähennetään jatkuvasti ja Euroopan talous puhuttaa. Elämän varjopuolet ovat voimakkaasti läsnä ja moni tarina on surullinen. Usea avioliitto on päättynyt, useat puolisot ovat entiset. Moni lapsi tuntee menettäneensä kotinsa, toisen vanhempansa, perheensä ja turvallisuutensa. Monien nuorten koulut ovat loppuneet, ja monille tulevaisuus aukeaa epävarmaan harmaana. Ei ole työtä, ei opiskelupaikkaa, ei mahdollisuutta. Monet unelmat ovat latistuneet ja monet suunnitelmat kutistuneet. Juhlien viettoon lähdetään joskus rypyt otsalla.

Syksy on kuitenkin toivoa täynnä. Luonto on valmistumassa kauniimpaan väriloistoonsa. Kellertävät sänkipellot kertovat uudesta sadosta, taivaalla lentävät muuttolinnut taas elämän vaihtelevuudesta. Hyvin nukutut yöt tuottavat virkeitä ajatuksia ja vähemmän hyvin nukutut yöt painajaisineen saattavat luoda mielikuvia, taidetta jopa.

Juon ison kulhon maitokahvia, pureskelen rapeata croissantia, herään hitaasti auringonnousuun. Maistelen jo etukäteen kaikkia eteeni tulevia haasteita, kokemuksia, elämyksiä, tunteita. Venyttelen hitaasti ja huolellisesti, kissamaisesti. On ilo herätä uuteen syksyyn!

Jag har ett förhållande med
en man som en klippa, en man
vid ett hav
Vi träffas och dansar
vi smeker och leker,

ligger i hettan, i gasset
delar och njuter,
tillsammans,
min man och hans hav,
min Klippa och jag

Vi har våra öden och sagor
och myter, våra hemliga
möten, min
klippa vid havet,
mannen och jag

Och jag är så tagen, så
berörd, så förälskad! Jag är
så uppfylld
och upprymd och glad!
Här har jag alltet och

här mår jag så bra,
här i trollpackans rike, där
världen är gul,
och lila och fin.
I skummet därborta,

i bruset och forsen, i det
röda som strömmar, i
mönstren som
bildas, i stunden som är
– nu lever jag