Kuva: Eric Leraillez

Pellot erottuvat tummempina alueina syvänsinisen taivaan alla. Sää on erittäin tyyni. Kuulen lehden tippuvan edessäni olevasta puusta. Se koskettaa pehmeästi maata ja jää lepäämään. Oikealla puolella sysimusta metsä odottaa sulkeutunee. Tunnen tämän metsän, tiedän sen kapeat polut, kaikki piiloutuneet kivet, joka ikisen vinosti kasvavan puun. Tiedän suot, tiedän jyrkänteet, tiedän aukiot. Ja koska tiedän, varon.

Valoisaan aikaan metsä on ihastuttavia. Sen sisällä aukeavat upeat kalliot, sellaiset, joissa sudet ulvovat ja peurat haukkuvat. Kalliot ovat korkeat, ja muodostavat suuria, jäkälän peittämiä tasanteita, juuri niitä, joissa hirvet tanssivat öisin jättämättä jälkeäkään. Kallion reunoilla kasvaa mustikoita, ja kauempana, metsän syvyydessä, havupuitten varjossa tarkkasilmäinen löytää kantarelleja, suppilovahveroita, tatteja. Kesäisin täällä kuulee purojen porinaa. Talvella lumikinokset muodostavat taideteoksia, ja tuolloin kallion hiljaisuus melkein huutaa voimaansa. Mutta öisin vieraat eivät ole tervetulleita. Ei kesäisin. Ei talvisin, ei syksyisin. Ei keväisinkään.

Kävelen kohti kuuta ja merenrantaa. Koirani vetää, se on innostunut ja haluaa päästä uimaan. Nykäisen välillä remmiä kevyesti. Pian koira tottelee pienintä merkkiäni, riittää, että suljen sormeni ja remmi löystyy. Kehun koiraa useasti, ja joka kerta koira kääntää päänsä minua kohti, laskee korvansa ja heiluttaa häntää. Mieleeni tulee, että koira kehuu minua, tuntuu, että ymmärrämme toisiamme.

Kuun pallo on valtava. Se näyttää hehkuvan, näyttää, että sen reunasta lähtee pieniä siroja ornamentteja, näyttää, että kuu todella kertoo tarinansa, että sillä on sielu. Se on upea, kaunis, taianomainen. En luota kuuhun. Ajattelen, että sen valo maalaa värit vääriksi, maiseman erilaiseksi. Ihailen salaa sen kauneutta ja kävelen reippaasti eteenpäin.

Aallot liplattelevat hiljaa, niin hiljaa, että meren tuoksun on tuntunut jo pitkään ennen kuin aaltojen hennot äänet hyräilevät taustalla. Jossakin hyppää kala, tai mahdollisesti joku heittää kiven veteen. Lähestyn rantaa, jonka hiekka kimmeltää kuun voimakkaassa valossa kristallimaisesti. Kauempana kaislikko kääntyy minua kohtaan, nyökkäilen. Värisen, koska kaislikon kuiva kuiskaus on kuin muisto menneiden aikojen suurista suruista.

Istahdan rantakivelle ja päästän koiran irti. Se hypähtää etutassuillaan polvilleni, nuolaisee naamaani ja lähtee häntä pystyssä tutkimaan rantaviivaa.

Sitten yhtäkkiä jotakin hirvittävää tapahtuu. Tajuan aivan selvästi ja karmea pelko täyttää minut. Pelko on tahmea ja tunkeileva, se työntäytyy sieraimiini, se työntäytyy korviini, se syö minua, jyrsii, rouskuttaa. Sydämeni hakkaa villisti ja veri suhisee sisälläni. Pakotan itseni hillintään, pakotan itseni ajattelemaan. Katselen koiraa, joka lähestyy kaislikkoa touhukkaasti nuuskien. Koira ei vielä ole huomannut vaaraa. Kaislikon liike on muuttunut nopeammaksi, hopeamaisen kiiltäväksi. Sitten koira jäykistyy. Kaukana ulvoo joku, kettu kenties.

Hiekka kimmeltää. Yön sumu on jo nousemassa. Aistin jonkun hengittävän aivan lähellä. Kosteus muuttaa ääniä, lähellä voi olla kaukana, tai aivan takanani. Koira ottaa muutaman hiljaisen loikan, tulee viereeni. On hiljaista, pysähtynyttä. Vieras hengitys tuntuu kuumana niskassani. Käännän päätäni, pakotan itseni kohtaamaan kuumuuden. Haju on kestämätön. Kosketan koiran lämmintä ihoa. Vaihtoehtoja ei ole. Liikumme, kahlaamme veteen. Takanamme tunnemme raskaita askeleita, ympärillämme näemme kiiltäviä silmiä.

Yön musta meri syleilee minua kylmästi. Koiran kanssa uimme yhdessä kohti kaukaista rantaa. Kuu loistaa yhä, mutta sen pallo on pienentynyt. Koira työntää minua kuonollaan eteenpäin, pyytää jatkamaan. Kostean kuuma hengitys ei ole tuntunut pitkään aikaan. Mekkoni on valkoinen ja tekee vedessä enkelimäisiä kuvioita. Kenkiä ei enää ole, mutta muistan, että varpaankynteni on lakattu punaisiksi. Uin vahvana eteenpäin. Taivas muuttuu, punertaa, kellertää. Vasemmalla puolellani metsä tulee lähemmäksi. Uin sitä kohti. Metsän edessä oleva jyrkkä kallio kutsuu koiraa, kutsuu minua. Kaukana ylhäällä jyrkänteen huipulla näen eläinten tarkkailevan meitä. Ne istuvat rivissä, tiiviisti yhdessä, saalistajat ja saalit sulassa sovussa. Metsä vaikenee.

Herään palelevana. Minua ympäröi syvänvihreä pehmeä karhunsammal. Koira nukkuu vierelläni. Aamun aurinko kutittaa naamaani. Jossakin hyttynen inisee. Pääni yläpuolella pienet pilvenhattarat liikkuvat hitaasti, huolimattomasti, ikään kuin leikiten ja viheltäen. Linnut laulavat ja meren yläpuolella lentää muutama lokki. Kallio on harmaan ja punaisen kirjava ja karhea. Siellä täällä kasvaa ruohosipulia. Koira nousee ja lähtee häntä heiluen juomaan merivettä. Kaislikon edessä ylväs joutsen ui keimaillen. Sen valkoinen olemus tekee enkelimäisiä heijastuksia siniseen veteen.