MR LUTHER JA MINÄ

danse-macabre2

Minulla on olo, että eräs herra Luther ja hänen oppinsa tulivat minulle tutuiksi jo äidinmaidon mukana. Itse asiassa ja tarkemmin ajateltuna Lutherin läsnäolo ei niinkään johtunut äidistäni, mutta kylläkin kasvatuksesta, tai ainakin perheen kirjoittamattomista säännöistä, tai ehkäpä yhteiskunnasta yleisesti tai jostakin muusta. Asialla ei ole merkitystä, mutta itselleni on kuitenkin merkityksellistä, että herra Luther oli ja on elämässäni. Tämä herra Lutherin läsnäolo on nimittäin tuottanut seuraamuksia.

Rakastan tanssimista. Nautin temposta, rytmistä, vapauden tunteesta. Pyörähdän, pompin, rokkaan ja valssaan, kaikki käy ja ihanaa on. Paitsi, että en osaa tanssia. On siis todella naurettavaa heittäytyä villiksi ja vapaaksi, ja vielä ihmisten edessä, varsinkin kun oikeasti näyttää ensiaskeleita harjoittelevalta apinanpoikaselta. Hytkyn, hölskytän, heilutan ja pistän varpaalla koreaksi. Joojoo, ja vielä tässä iässä. Nooh, ei se nuorempana yhtään sen parempaa ollut, se tanssi siis. Ja silloin tanssin jopa peilin edessä. Ihan vain tietääkseni, miten kauhealta onneton nytkähtelyni todella näytti.

Joskus olen pitänyt laulamisesta. Pikkutyttönä ihailin Katri-Helenaa ja puhelinlangat lauloivat myös minun suustani. Hämä-hämä-häkki taittui hienosti, ja joulupukille lauloin joululauluja. Unelmani oli saada laulaa radiossa. Toinen unelmani oli tanssia balettia. Minulle oli kerrottu, että en osaa laulaa, että lauluni kuulostaa rumalta. Päätin siis harjoitella. Halusin olla kiltti tyttö, koska kiltti-tyttöyden status oli sanoin kuvaamattoman suuri. Ja jos kiltiksi tytöksi pyrkivä tekisi työnsä ahkerasti, niin hän mahdollisesti pääsisi lähemmäksi toivottua arvoaan. Siispä harjoittelin laulamista. Harjoitukseni katkesivat siihen tosiasiaan, että kiltit tytöt eivät joudu poliisille. Koska ääneni oli mikä on, minulle kerrottiin, että jos vielä laulan kadulla, poliisi tulee ja hakee minut.

Aikuisiässä yritin uudestaan laulaa tilanteissa, joissa laulaminen yleensä on sallittua, jopa toivottua, tai ainakin suotavaa. Esimerkiksi kirkossa. Käsittääkseni kuuluu asiaan laulaa virsien mukana. Perustan olettamukseni siihen, että numerot listataan seinälle ja tekstit jaetaan etukäteen virsikirjojen muodossa. Ymmärsin ymmärtäneeni asian väärin kuin kirkossa edessäni olevat kauniisti virsiä laulavat ihmiset kääntyivät katselemaan minua hämmästyneen vihaisesti. Ymmärsin, että laulamatta olemalla helpottaisin näitten ihmisten oloa, ja suljin suuni.

Snapsilaulut ovat yleensä yhteislauluja. Lapsena minulle opetettiin, että mitä rumemmin laulaa, sen hienompi asia. Snapsille siis. Joten lauloin, ja siihen aikaan muut joivat. Kun itse pääsin snapsi-ikään, olin jo oppinut, ettei laulu-ääneni miellytä kaikkia. Toimin varman päälle ja esitin laulavani ääntäkään päästämättä. Tunnelman kannalta kuulemma kuitenkin oli tärkeätä, että kaikki osallistuisivat lauluihin. Eräissä rapujuhlissa päätin kokeilla tunnelman kohottamista ja lauloin muiden mukana snapsilauluja. Vuosikymmenenkin jälkeen muistetaan, että ”ai, ne juhlat, joissa Mia lauloi…”

Olen luopunut laulamisesta. Jäljellä on vielä baletti. Sitä en ole kokeillut. Eikä minulla ole aikomustakaan kokeilla, ei totta tosiaan. Muistan silti, miten pienenä tyttönä uneksin helmenroosan värisestä puvusta, paljettien kimalluksesta, tyllistä. Ajattelin nilkkani ojentuvan sirosti, ajattelin askelteni sipsutusta, ajattelin loikkia, spagaatteja, hyppyjä, nostoja. Ja pelkään, että jonain päivänä toteutan näitä karmeita nolauksia yleisön edessä tanssilattialla – todennäköisesti samalla laulamalla.

Herra Luther istuu olkapäälläni. Hän on melkein aina mukana, vaikkakin olen yrittänyt karistaa hänet kyydistä useaan otteeseen todella vauhdikkaalla menolla. Mutta siellä olkapäällä hän vain istuu, kuten Charles Lindbergh lentokoneessaan, nahkakypärä ja aurinkolasit tiukasti päässään. Herra Lutherin ote ei lipsu. Olen joutunut keksimään keinon, millä hänen kanssaan voi elää. Harrastan kommunikointia ja vaihtokauppaa: ”jos annat minulle suostumuksesi, niin lupaan, että…” Herra Luther ei ole helppo nakki. Kun tilanne on hankala, vaarallinen tai kannaltani vakava lisään imartelua kommunikaatiooni: ”jos kaikessa viisaudessasi, rohkeudessasi ja suvun jatkamisen tärkeyden tietäessäsi näet, että minun tulisi pitää hauskaa koko illan, niin lupaan, että…”

Ja näin olen saanut nauttia joistakin elämään kuuluvista ihanista asioista. Herra Lutherin ansiosta tiedän, että elämän ei kuulu olla kevyttä. Mutta kun se kuitenkin on, se on niin hienoa!

Annonser

Om mia bergenheim

Välkommen till paintaword! Här målar jag världen med ord i en härlig blandning av känslosam livslust, bubbel, humor, psykologiska vibrationer, svåra teman och mycket däremellan.
Det här inlägget postades i Uncategorized. Bokmärk permalänken.

Kommentera

Fyll i dina uppgifter nedan eller klicka på en ikon för att logga in:

WordPress.com Logo

Du kommenterar med ditt WordPress.com-konto. Logga ut /  Ändra )

Google+-foto

Du kommenterar med ditt Google+-konto. Logga ut /  Ändra )

Twitter-bild

Du kommenterar med ditt Twitter-konto. Logga ut /  Ändra )

Facebook-foto

Du kommenterar med ditt Facebook-konto. Logga ut /  Ändra )

Ansluter till %s