Monelle meistä susien tunnit ovat tuttuja. Tämä tarina on kuitenkin fiktiota. Antoisia lukuhetkiä!

Yön hiljaisuus on voimakas. Niin voimakas, että se melkein sattuu. Tuntuu, että hiljaisuuden paine kantautuu kaukaa, ehkä vuosisatojen takaa. Synkkyys valtaa mieleni, tunkeutuu päähäni, saa minut värisemään. Silmäni liikkuvat epätoivoisesti valopilkkua hamuillen, mutta turhaan. On suden tunti. Tunnen sen sisälläni.

Keskityn. Pelkoni on kuvitelmaa. Tiedän, että makaan omassa sängyssäni, tiedän, että pimeys johtuu paitsi yöstä myös pimennysverhoista. Pulssini on korkea, koin varmaankin kauheita unissani. Hereillä olen erilainen, fokusoin oleelliseen. Tunnustelen hikisillä kämmenillä allani olevaa lakanaa. Se tuntuu silkkiseltä. Tiedän lakanan olevan okran keltainen. Käännyn kyljelleni ja tempaisen peittoa tiiviisti ympärilleni. Lakanoissa on pesuaineen tuoksu.

Voimakas nyyhkäisy rikko hiljaisuuden, räjähtää korviini. Huomaan paenneeni sängystä. Sisälläni pelko laukkaa villisti. Paljaat varpaani kaivautuvat itämaista alkuperää olevaan mattoon. Mustassa pimeydessä kuuluu pieniä rapsutuksia, hiljaisia koputuksia. Hengityksen tapaisia äänähdyksiä. Tiedän pöytälampun olevan tyynyn vieressä olevalla pöydällä. Alan hitaasti liikkua kohti sitä. Pidän vasenta kättäni sängyn päällä, varmuuden vuoksi. Lämmin tippa osuu oikealle jalalleni. Ajattelen vuotavani verta. Päätän olla välittämättä.

Lampussa on kukallinen varjo. Pehmeä valo täyttää kauniin huoneen.. Luonnonvalkoinen, viininpunainen, pähkinänpuu ja tiilenkarkeus, kaikki sulassa sovussa.. Huonekalut ovat vanhoja ja kunnostettuja, messinkisiä ja valkoisia. Korkea ikkuna leijailee kuninkaallisesti päädyssä sängyn yläpuolella

Ja minusta ei vuoda verta, kyyneleitä kylläkin. Huomaan sen vasta tunnustellessani kasvojani. Kyyneleet ovat ystäviäni, niitä, joita vuosikymmeniä piilottelin. Avaan pimennysverhon. Ulkona on preussinsinistä. Jossakin vilkkuu jokunen yksinäinen tähti. Rapisevaa ääntä kuuluu selvästi. Tiedän kellon olevan neljä, koska herään samaan aikaan joka yö. On susien hetki. On ollut jo vuosia.

Alakerran keittiössä laitan takkaan tulen ja teeveden kiehumaan. Koira heiluttaa sängyssään häntää, liian väsyneenä nousemaan. Palautan tahdonvoimalla ajatukseni tähän hetkeen, tulevaan aamuun, toiveisiin. Seinän sisällä hiiri nakertaa kuuluvasti polyuretaania. Koira katsoo minua, ja huokaisee.

Hetki on vielä olemassa. Ulko-ovi avautuu hiljaa. Ensimmäisillä päivänsäteillä liilanmaalatusta taustasta erottuu valtava hahmo. Lasken hitaasti keraamisen mukini puiselle pöydälle. Olen valmis.