paintaword

Nykyisin moni keskustelu ja kirjoitus käsittelee narsismia tai narsistista persoonallisuushäiriötä. Aihe on dramaattinen, ja koska melkein jokainen tuntee jonkun, joka tuntee jonkun se herättää valtavaa kiinnostusta. Häiriö esiintyy n. 1-2 %:lla väestöstä, hieman riippuen, miten asiantuntijat laskevat. Yleisestä ilmiöstä siis kyse, ihan tavallisesta asiasta, ikään kuin.

Myös narsistien uhrit puhututtaa. Uhrius tai uhrin rooli on todella vaikea määritellä. Puhutaan ”Dr. Jekyll, Mr. Hyde-ilmiöstä”. Ketä tahansa voi osoittaa, aina on olemassa toinen puoli. Aina on mahdollista, että juuri sinun ystäväsi on aggressiivinen, manipulatiivinen ja väkivaltainen hirviö. Vaikka itse näet yhden puolen, toinen saattaa silti olla olemassa. Kaikki on kertojasta kiinni, ja tietysti tulkitsijasta. Muttamutta. On olemassa sekä ettiä, on sekä mustaa, että valkoista. Kun kyse on narsismista harmaaskaala on vähemmän todennäköinen.

Ennen vanhaan puhuttiin ”hulluista”. Termi oli helposti ymmärrettävissä, ainakin minulle.

Tunsin useita ”hulluja”. Oli ikään kuin trendikästä, muodikasta ja taiteellista uskaltaa olla systeemin ulkopuolella. Ja ai, miten ihailinkaan Taiteilijoita, Artisteja, Haavoittuneita Sieluja ja Suuria Lupauksia! Ihailin Syviä Ahdistuksia ja Valtavia Prosesseja, halusin ymmärtää, halusin auttaa, halusin olla Läsnä.

Niin siinä sitten kävi. Kenenkään ei kuitenkaan tule luulla, että en tiennyt. Tiesinhän, mutta mitä kukaan muu ei tiennyt oli, että olin ajatellut korjata Hullun, ikään kuin tehdä hänet Onnelliseksi. Vain koska olin sellainen, ainoastaan, koska se tuntui Välttämättömältä.

Ei siksi, että hän olisi ollut taiteilija, artisti, suuri lupaus tai muuten erityisen karismaattinen. Mutta hänellä oli ihan varmasti haavoittunut sielu. Se riitti, ikään kuin. Yhdessä käytiin useita pitkiä keskusteluita. Olin imarreltu, olin ainoa, jota häntä ymmärsi. Sitä, että hän keskusteluiden välissä ripusti minut roikkumaan jalasta jumppatankoon, litisti hengityselintäni istumalla sen päällä ja potki minua mahaan armeijasaappaisiin puetuilla jaloilla ei ikään kuin laskettu. Ratkaisevaa oli Suuri Totuus ja Kaikenkattava Ymmärrys. Ikään kuin.

Pitkään taistelin uhrin roolia vastaan.

Miten vihasinkaan koko sanaa! En ollut uhri, en nössö, en idiootti! Toimin puhtaasti sydämen voimalla, rakkaudesta, siinä vakaumuksessa, että en ollut tärkeä. Hän oli.

Uhrinroolin kieltäminen loi ikävästi muita uhreja. Saarnasin kuten elin. Kanssa-eläjäni joutuvat kärsimään kanssani.

Mutta olen palannut. Askel kerrallaan olen ottanut takaisin sen, jota ehkä voisi kutsua omaksi sieluksi. Palautuminen ei ollut helppo, ei todellakaan. Itse asiassa se oli karmean vaikea. Hän joka myy sielunsa Narsismille myy sen samalla Riippuvuudelle, tai okei, Kanssariippuvuudelle, jos asian niin haluaa ajatella. Mutta kuitenkin, uhrina on valmis luopumaan ihan kaikesta. Tuolloin jäljelle jää ainoastaan riippuvuus toiseen. Ja toinen, hän on riippuvainen, koska hän ei pysty elämään, ei olemaan ilman toisen tunteita, niitä, joiden läpi hän peilaa itsensä.

Nuppujen puhkeaminen sattuu, tietysti. Onneksi nupuista kehittyy kukkia; vapaita, kauniita, kevyitä, itsenäisiä, eläviä kukkia. Ja meillä kaikilla on mahdollisuutemme, aina on uusi kevät, uusi päivä, uusi hetki. Tarvitsee vain poistaa rikkaruohoja, harventaa oksia ja lannoittaa sopivasti – sekä, ainakin välillä ja ainakin vähäisen – nähdä itsensä sinä kauniiina kukkana joksi oli tarkoitettu, sellaisena, joksi niin mielellään haluaa puhjeta.

I dag diskuteras narcissism eller narcissistisk personlighetsstörning en hel del. Fenomenets omfattande popularitet beror nog på att så många av oss i olika sammanhang har stött på människor med den typen av personlighetsstörning. Störningen finns hos 1-2 % av befolkningen, en aning beroende på hur de lärda räknar. Men i alla fall, de flesta av oss känner nog minst 200 personer på sätt eller annat, och känner därmed statistiskt räknat minst en narcissist.

Det pratas också en massa om narcissisternas offer. Och just den rollen är verkligt svår att definiera. Det pratas ”Dr. Jekyll, Mr. Hyde”. Och på så sätt kan vem som helst utpekas, det finns alltid den andra sidan, det finns alltid den möjligheten att just din bästa vän är ett aggressivt, manipulativt och våldsamt missfoster. Du ser bara den ena sidan, det andra, den kanske finns där ändå. Det beror på vem som berättar, vem som tolkar. Men ändå. Det finns både och, både Svart och Vitt. I frågan om narcissiter är gråskalan mindre självklar.

Förr i tiden talade man om ”galningar”. Den termen var lättare att förstå, åtminstone för mig.

Och jag kände en massa ”galningar”. Det var liksom hippt, trendigt, modernt och konstnärligt. Man skulle våga vara utanför systemet, man skulle våga bryta mönster. Jag beundrade Konstnärer, Artister, Skadade Själar och Stora Löften. Jag beundrarde Djupa Ångestar och Enorma Processer. Jag ville förstå, jag ville hjälpa, jag ville Närvara.

Ja, sen gick det som det gick, men ingen ska komma och säga att jag inte visste. Men det ingen annan visste var att jag hade tänkt mig att fixa Galningen och göra honom Lycklig. Bara för att jag var sådan, det kändes liksom rätt, det var liksom Nödvändigt.

Inte för att han var konstnär, artist, ett stort löfte eller eller annars speciellt karismatisk. Men han hade definitivt en Skadad Själ. Det var tillräckligt, liksom. Vi hade många och långa diskussioner, jag var den enda som förstod honom. Att han däremellan hängde upp mig från benet i en gymnastikstång, pressade ihop min diafragma genom att sitta på den och sparkade mig i magen med sina armébootsbeklädda fötter räknades liksom inte. Det var Den Stora Sanningen, den Alltomfattande Förståelsen som var avgörande, liksom.

Länge kämpade jag emot offerrollen.

Och som jag hatade det ordet! Jag var inget offer, inget våp, ingen idiot! Jag gjorde det jag gjorde utifrån ett rent hjärta, utifrån stor kärlek, i övertygelsen om att jag inte var viktig. Han var.

Att förneka offerrollen skapade tyvärr andra offer. Jag predikade ju som jag levde. De som levde med mig led med mig.

Men jag har tagit mig tillbaka. Ett steg i taget har jag tagit tillbaka det som kanske kan kallas min själ. Det var inte lätt, det var i själva verket alldeles ohyggligt svårt. Den som säljer sin själ till Narcissisten säljer sin själ till Beroendet, eller okej, Medberoendet, om man så önskar. Hur som helst, i offerrollen är man beredd att ge upp allt, och då har man bara beroendet till den andre kvar. Och den andre, han är beroende, för han kan inte leva, inte existera utan den andras känslor, dem som han kan spegla sig själv igenom.

”Ja visst det gör ont när knoppar brister”. Gudskelov blir det blommor av knoppar; fria, vackra, lätta, självständiga, levande blommor. Och vi har alla möjlighet, det finns alltid en ny vår, en ny dag, en ny stund. Det handlar om att rensa där det behövs, klippa bort döda kvistar och gödsla lagom – och att, åtminstone en smula nu och då – se sig som den vackra blomma man är avsedd att vara, den man så gärna vill blomma ut till.

World is collapsing in chaos. Painting by Eric Leraillez / Vikingposters

Veli veljeään vastaan

verissäpäin taistelee,

sisarukset perhesiteensä

katkaisee,

raakuus hallitsee,

ja huoruus;

Kirvesaika, kamppailu-aika,

kilvet halkeavat,

myrsky-aika, susi-aika

maailman loppuun asti.

Yksikään ei

armahda toista.

Ragnarök tai Jumalten tuhoutuminen on keskeinen teema pohjoismaalaisessa mytologiassa. Sana Ragnarök viittaa tapahtumasarjaan jumalten ja ihmisten välillä. Tapahtumat johtivat maailman loppuun ja kaikki alkoi kylmillä talvilla, veljesmurhilla ja moraalisella rappeutumisella.

Bror skall med blod

bror bekämpa,

syskon skall

släktband bryta,

våld skall härska

och hor;

Yxtid, kamptid,

sköldar skall klyvas,

stormtid, vargtid,

till världens ände

och ingen skall

den andre skona.

Ragnarök eller Gudarnas undergång är ett centralt tema inom den nordiska mytologin. Ordet syftar på en rad händelser bland både gudar och människor som leder till världens undergång. Händelseförloppet inleds med kalla vintrar, brödramord, strid och moraliskt förfall.

https://www.etsy.com/shop/vikingposters

This image an illustration of a verse of the Edda in Old Norse: ”Now Garm howls loud | before Gnipahellir, The fetters will burst, | and the wolf run free.” Painting by Eric Leraillez / Vikingposters

Unique art by Eric Leraillez – based on the Nordic mythology. These digitally made masterpieces printed on top quality paper shows both the beauty of the saga and the drama of the tale. Every picture is based on a poem from the “Edda” told from mouth to mouth during ages and every picture contains its own verse in old Norse language.

The artist uses his own, special technique. He pays great attention to details, and therefore every line, every nuance, every texture is finished into perfection. The antique label, the harmony in the colors and the vibrating dynamics in these works really gives the viewer an intense experience.

Painting Eric Leraillez / Vikingposters

Himlens vrede;

eldstungor och vrål

Dånet fyller

mörkret

klart lysande nu

alltför farligt

Havet piskar

fradgande vågor obarmhärtiga

mot stenbumlingarna, stranden

Bara vatten överallt, och

hela tiden himlens raseri

Pojken och båten

långt ute i vågorna

En åra vänds

vattnet svart och

båten tung, ovig

Längre borta (långt dit ännu)

land, ett större mörker

Himlen

eldröd, randig, flammig

ett svagt sken, gult

Bortom väntar flickan,

mjuk och smeksam,

len

och

vid stranden viskar

vassen, viskar

viskar, sover sedan

Bild Nanika von Hofsten

Vi har våra öden, vi har

våra sagor;

hemliga möten,

berget och elden,

havet och alltet,

Klippan och jag

Och jag är

så tagen, så

berörd, så förälskad!

Jag är så uppfylld och

upprymd

och glad!

Här mår jag så bra,

här i trollpackans rike,

världen är röd,

och lila och fin, den

brinner och glöder, den

viskar och tjusar

I mönstren som bildas

– där lever jag

kuva clipart

On ollut uskomattoman mahtava päivä. Päivä, joka alkoi ihan normaalivaikealla arki-aamuisella tavalla. Päivä, joka kuitenkin pikkuhiljaa kirkastui jonkunsorttiseksi mahdollisuudeksi ranskalaistyylisen café au lait:n myötä: En ollut myöhässä ja vaatteetkin tuntuivat suurinpiirtein sopivilta.

Haaleahkon hymynaamaisena ja kosteanpuhdas tukka lepattaen lähdin polkemaan kohti keskustaa. Vinot auringonsäteet häikäisivät ihanasti ja piirsi timantteja oikealla olevaan meriveteen. Veneet kelluivat säyseästi rinta rinnan ja takanani humisi liikenteen harmaalta kuullostava hurina.

Kaisaniemen puiston kohdalla käännyin vasemalle, ohitin bussipysäkin, koulun, muutamia kauppoja. Puistossa oli alkusyksyinen syvänvihreä tunnelma ja jostakin kuului naurua. Mikonkadun täytti joukko runsaaseen kultaan pukeutuneita naisia, oletettavasti turisteja. Kieli keskellä suuta vedin siksakkia joukon läpi. Ohittaessani Espan puiston tunsin voimakasta oksennuksen hajua. Manskun kulmassa liikennevalot olivat poissa käytöstä. Yksinäinen poliisimies yritti ohjata liikennettä. Hän puhalsi pilliin, näytti käsillään, teki parhaansa. Mies näytti hyvin pieneltä keltaisessa liivissään keskellä valtavaa liikennettä. Omatuntoani nipisti hieman kun lähdin ylittämään risteystä hänen selkänsä takaa.

Päivisin puuhastelen lasten kanssa. Selvittelen riitoja. Toistan sääntöjä. Lohdutan, paikkaan, pyydän, käsken, järjestelen, keskustelen, ymmärrän. Toimin rajapyykkinä rajoja koetteleville nuorille ihmisille. Katselen, miten samaiset pienet ihmisalut kokeilevat vanhempiaan. Muistan kaikki kiusaamiseen liittyvät opiskelut, koulutukset, kurssit, metodit. Teen parhaani, koska mielestäni ketään ei saisi kiusata, ketään ei saisi jättää ulkopuoliseksi. Ei edes vanhempia, ei mummeja, kummeja, vaareja, sijaisia, opettajia, kavereita tai aikuisiakaan. Eikä ainakaan lapsia. Ainakaan teoriassa, tai siis ainakaan oikeasti.

Harvoin itse onnistumme toteuttamaan viisaat oppimme, ajatuksemme ja teoriamme. Esimerkiksi aidosti, ikäänkuin todellisesti.

Mutta tänään tapahtui jotakin.

Tänä aurinkoisena iltapäivänä verensokerit alkoivat olla hieman matalalla. Lasten kesken oli riidan tuntua, homma eteni jotenkin inisevästi. Me aikuiset varauduimme laskemaan kymmeneen, kahteenkymmeneen, jopa sataan. Pihalle ilmestyi näyttelijä Sixten Lundberg. Hän on kirjoittanut pienen tarinan kirjastohaamusta ja oli tulossa kertomaan tarinansa meille. Sixten oli hyväntuulinen. Istuimme pihaa ympäröivän pienen kivimuurin päälle ja keskustelimme eri ikäluokkien viihdyttämisestä. Koirat haukkuivat viereisessä koirapuistossa. Ilmassa oli selkeästi dramatiikkaa.

Siirryimme sisään vanhaan, upeaan rakennukseen. Kirjailija/näyttelijä astui näyttämölle. Tässä tapauksessa se oli osa harmaata linoleumimattoa kellarikerroksen nurkkahuoneessa. Kauniit ikkunat olivat korkealla, niitten läpi suodatettu valo pehmeä. Lapset istuivat katsomossa. Tänään se koostui kahdesta punaisesta sohvasta, lattialla olevasta patjasta ja muutamasta jakkarasta.

Moni käsi oli pystyssä, oli kysymyksiä, ihmeteltiin, oltiin uteliaita, levottomia. Lapsia pyydettiin odottamaan. Ja siinä samassa kertomus alkoi.

Seurasin katseellani lapsia, korvillani kertomusta. Lasten kasvot peilasivat tarinaa, ilmeet vaihtelivat ääripäästä toiseen. Oli iloa, pelkoa, toivoa. Väpättävät alahuulet kertoivat myös surun mahdollisuudesta. Katsojat luotsattiin mestarillisesti tunneskaalan läpi; juuri kuin melkein oli liian jännittävää alkoi rauhallisempi jakso, ja juuri ennen kuin rauhallisuus tuli tavalliseksi jotakin odottamatonta tapahtui. Lapset eläytyivät koko kehoillaan.

Kolmenkymmenenviiden minuutin jälkeen oli täysin hiljaista. Hetki sitten oli kuulunut äänekästä naurua, eläytymisestä johtuvia huokauksia ja kannustavia maiskutuksia.

Tarinan jälkeen lapset leikkivät taas pihalla. Kaikki oli samanlaista, mutta vire oli muuttunut.

Itse pyöräilin kotiin rauhallisin mielin. En tuntenut tarvetta ylittää rajoja tai huijata poliisia. Tosin liikennevalot olivat jo toiminnassa kaikkialla, joten omaa henkistä kasvamistani ei testattu. Mutta tajusin, että minun ei ole pakko aikuistua tylsäksi, voin esimerkiksi vanheta lapsellisesti. Valinta on täysin omani.

Där

satt jag i stolen och

Hon

mittemot mig

med sin alltomfattande vetskap;

Och

hon använde den inte

mot mig

Och

Sedan

efter att mycket vatten

flutit under broarna

lät hon mig träffa hunden

Och jag förstod att hon

åtminstone

delvis

litade på mig

Kuva: Eric Leraillez

I nattklubbens heta dunkel

möttes kroppar som annars

bara på grund av någon

överenskommen artighet

likgiltigt

skulle ha passerat varann

Men där på dansgolvet, vid bardiskarna

var allting tillåtet,

där blev andningen gemensam,

åtrån allmän; jag kunde ha

skrikit ut min ångest och

ingen hade hört mig så

det gjorde ingenting. Och

min kropp blev en del av massan,

dansade lika het som de andras

uppslukades i rytmen, blev en del,

tillhörde, äntligen.

Och i all den där

samhörigheten

med människor så nära varann, där

munnar mötte munnar blev

ensamhetens desperation så

självklar, ja, så

outhärdligt naken

Kuva: Eric Leraillez

Kuvittelen olevani sosiaalinen tyyppi. Roikun Naamakirjassa, josta on jo muodostunut ainakin kolmanneksi tärkein meili-, buukkaus- ja muu keskustelufoorumini. Olen myös LinkedIn:ssa, tämä osasto on kuitenkin minunlaiselle tollolle liian hankala, hidas ja itsestäänajatteleva.

Alkuun vastustin sosiaalista mediaa. En tykännyt ideasta, että kuviani ja ideoitani leijailisi ympäri maailmaa ja taivaita. Nykyisin bloggaan – ja mielestäni on kivaa, että juttujani luetaan ja kuvia katsellaan. Niin se maailma muuttuu, mutta some saattaa ihan todellisesti edistää ihan ihka oikeita ihmissuhteita.

Ihanaa on löytää vanhoja kavereita, sellaisia bestikisiä vuosikymmenien takaa.

Niitä, joiden kanssa yritettiin pissiä ristiin (tytöille tämä oli huomattavan hankalaa), tai saunottiin ja uitiin, kuiskailtiin peittojen alla, jaettiin jo vähän syödyt purkat, jätskit ja naksut, niitä, joiden kanssa punasteltiin ja kikateltiin ja silti joskus teki mieli tukistaa, vähintään.

Kavereita, joiden kanssa ei oltu sivistyneesti, ei peitelty, ei valehdeltu. Sellaisia, joiden kanssa salaa katseltiin kiellettyjä kuvia, maisteltiin olutta ja vaihdettiin vaatteita. Ystäviä, joiden kanssa uskalsi keskustella yksityiskohdista, kuten finneistä, tai ihokarvotuksesta tai onnettomasta rakkaudestaan jotakin ylemmällä luokalla olevaa komistua kohtaan.

Oi että, miten paljon tiedettiin tosistamme! Farkkukoon, menkkojen ajankohdan, ensisuudelmat. Käyttikö rintsikoita vaiko ei. Todistuksen keskiarvon, sisarusten heikkoudet, lempiruoat ja äklöt. Tiesimme kenen äiti kävi juhlimassa ja kenen isä kävi tätien luona kyläilemässä, tiesimme kuka sai selkäänsä ja kenelle ei koskaan voinut mennä.

Hyvässä lykyssä vielä tässäkin iässä on samantapaista. Kaikkea ei jaeta kaikille, ainakaan samalla kertaa. Joskus ärsyttää, niin, että tekisi mieli tukistaa, vähintään. Joistakin asioista puhutaan salaa saunassa, ja joitakin komistuksia ihaillaan vieläkin etäältä. Elämä on kuitenkin päästänyt meitä lähelle monia juttuja, jotka joissakin tapauksissa ovat olleet hyvinkin kivuliaita. Sellaisia, joita odotimme, joista kuiskailimme, joihin petyimme, sellaisia, joista puhutaan bestisten kanssa, sellaisia, joista itketään ja huudetaan. Juttuja, joita ihan oikeasti ei voi tapahtua, ainakaan meille.

Fasessa ja muualla ollaan sitten sosiaalisia. Kuulutaan yhteisöön, jaetaan kukkia, kohteliaisuuksia ja kuvia lemmikeistä, kerrotaan elämän kohokohdat ja iloitaan yhdessä. Harrastetaan small talkia. Ja voi että, se on kivaa! Niin hauskaa, voi hyvät hyssykät, I do enjoy it! Ja ehkä juuri siksi, että marinat säästetään ystäville.

Jos voi. Jos niitä Ystäviä on.

Kuvitelmani mukaan monet meistä ovat hyviä tyyppejä, kivoja ihmisiä. Sellaisia, joilla menee mukavasti, joiden lapset varttuvat hienosti, joiden puolisot ovat hurmaavia, joiden työpaikat ovat mielenkiintoisia. Hymyilevia, iloisia, aikaansaavia ja hyväntuulisia; kutsuja, kekkereitä ja kissanristiäisiä järjestäviä, superäitejä ja -isiä, fiiliksen luojia, hyvinkasvatettuja, kaikenkaikkisella tavalla Kelpokavereita.

Vaatii aika paljon uskallusta siirtyä pois tämäntapaisesta imagosta.

Varsinkin, kun kaikki haluavat olla nuorekkaita, dynaamisia, ihailtavia.

Niin se some mahdollisesti saattaakin ajaa ihan toisenlaista asiaa. Saattaa olla, että rivien välistä luemme jotakin, ehkä tulkitsemme jotakin. Mahdollisesti aistimme toisessa jotakin, jonka itsessämme tunnistamme. Mahdollisesti saatamme uskaltaa ottaa yhteyttä, mahdollisesti ojennamme kätemme. Ruudun kautta toteutettuna toisen lähelle astuminen saattaa tuntua turvalliselta, melkeinpä steriililtä. Mutta jos viesti on aito ja rehellinen vastaanottaja saattaa tuntea sen sisältämän hajun, maun, fiiliksen ja tarkoituksen. Ja ehkä tämä voi mahdollistaa uusia ystävyyssuhteita – vanhoistakin sellaisista. Ihan Bestiksiin asti.