Nykyisin moni keskustelu ja kirjoitus käsittelee narsismia tai narsistista persoonallisuushäiriötä. Aihe on dramaattinen, ja koska melkein jokainen tuntee jonkun, joka tuntee jonkun se herättää valtavaa kiinnostusta. Häiriö esiintyy n. 1-2 %:lla väestöstä, hieman riippuen, miten asiantuntijat laskevat. Yleisestä ilmiöstä siis kyse, ihan tavallisesta asiasta, ikään kuin.

Myös narsistien uhrit puhututtaa. Uhrius tai uhrin rooli on todella vaikea määritellä. Puhutaan ”Dr. Jekyll, Mr. Hyde-ilmiöstä”. Ketä tahansa voi osoittaa, aina on olemassa toinen puoli. Aina on mahdollista, että juuri sinun ystäväsi on aggressiivinen, manipulatiivinen ja väkivaltainen hirviö. Vaikka itse näet yhden puolen, toinen saattaa silti olla olemassa. Kaikki on kertojasta kiinni, ja tietysti tulkitsijasta. Muttamutta. On olemassa sekä ettiä, on sekä mustaa, että valkoista. Kun kyse on narsismista harmaaskaala on vähemmän todennäköinen.

Ennen vanhaan puhuttiin ”hulluista”. Termi oli helposti ymmärrettävissä, ainakin minulle.

Tunsin useita ”hulluja”. Oli ikään kuin trendikästä, muodikasta ja taiteellista uskaltaa olla systeemin ulkopuolella. Ja ai, miten ihailinkaan Taiteilijoita, Artisteja, Haavoittuneita Sieluja ja Suuria Lupauksia! Ihailin Syviä Ahdistuksia ja Valtavia Prosesseja, halusin ymmärtää, halusin auttaa, halusin olla Läsnä.

Niin siinä sitten kävi. Kenenkään ei kuitenkaan tule luulla, että en tiennyt. Tiesinhän, mutta mitä kukaan muu ei tiennyt oli, että olin ajatellut korjata Hullun, ikään kuin tehdä hänet Onnelliseksi. Vain koska olin sellainen, ainoastaan, koska se tuntui Välttämättömältä.

Ei siksi, että hän olisi ollut taiteilija, artisti, suuri lupaus tai muuten erityisen karismaattinen. Mutta hänellä oli ihan varmasti haavoittunut sielu. Se riitti, ikään kuin. Yhdessä käytiin useita pitkiä keskusteluita. Olin imarreltu, olin ainoa, jota häntä ymmärsi. Sitä, että hän keskusteluiden välissä ripusti minut roikkumaan jalasta jumppatankoon, litisti hengityselintäni istumalla sen päällä ja potki minua mahaan armeijasaappaisiin puetuilla jaloilla ei ikään kuin laskettu. Ratkaisevaa oli Suuri Totuus ja Kaikenkattava Ymmärrys. Ikään kuin.

Pitkään taistelin uhrin roolia vastaan.

Miten vihasinkaan koko sanaa! En ollut uhri, en nössö, en idiootti! Toimin puhtaasti sydämen voimalla, rakkaudesta, siinä vakaumuksessa, että en ollut tärkeä. Hän oli.

Uhrinroolin kieltäminen loi ikävästi muita uhreja. Saarnasin kuten elin. Kanssa-eläjäni joutuvat kärsimään kanssani.

Mutta olen palannut. Askel kerrallaan olen ottanut takaisin sen, jota ehkä voisi kutsua omaksi sieluksi. Palautuminen ei ollut helppo, ei todellakaan. Itse asiassa se oli karmean vaikea. Hän joka myy sielunsa Narsismille myy sen samalla Riippuvuudelle, tai okei, Kanssariippuvuudelle, jos asian niin haluaa ajatella. Mutta kuitenkin, uhrina on valmis luopumaan ihan kaikesta. Tuolloin jäljelle jää ainoastaan riippuvuus toiseen. Ja toinen, hän on riippuvainen, koska hän ei pysty elämään, ei olemaan ilman toisen tunteita, niitä, joiden läpi hän peilaa itsensä.

Nuppujen puhkeaminen sattuu, tietysti. Onneksi nupuista kehittyy kukkia; vapaita, kauniita, kevyitä, itsenäisiä, eläviä kukkia. Ja meillä kaikilla on mahdollisuutemme, aina on uusi kevät, uusi päivä, uusi hetki. Tarvitsee vain poistaa rikkaruohoja, harventaa oksia ja lannoittaa sopivasti – sekä, ainakin välillä ja ainakin vähäisen – nähdä itsensä sinä kauniiina kukkana joksi oli tarkoitettu, sellaisena, joksi niin mielellään haluaa puhjeta.