kuva clipart

On ollut uskomattoman mahtava päivä. Päivä, joka alkoi ihan normaalivaikealla arki-aamuisella tavalla. Päivä, joka kuitenkin pikkuhiljaa kirkastui jonkunsorttiseksi mahdollisuudeksi ranskalaistyylisen café au lait:n myötä: En ollut myöhässä ja vaatteetkin tuntuivat suurinpiirtein sopivilta.

Haaleahkon hymynaamaisena ja kosteanpuhdas tukka lepattaen lähdin polkemaan kohti keskustaa. Vinot auringonsäteet häikäisivät ihanasti ja piirsi timantteja oikealla olevaan meriveteen. Veneet kelluivat säyseästi rinta rinnan ja takanani humisi liikenteen harmaalta kuullostava hurina.

Kaisaniemen puiston kohdalla käännyin vasemalle, ohitin bussipysäkin, koulun, muutamia kauppoja. Puistossa oli alkusyksyinen syvänvihreä tunnelma ja jostakin kuului naurua. Mikonkadun täytti joukko runsaaseen kultaan pukeutuneita naisia, oletettavasti turisteja. Kieli keskellä suuta vedin siksakkia joukon läpi. Ohittaessani Espan puiston tunsin voimakasta oksennuksen hajua. Manskun kulmassa liikennevalot olivat poissa käytöstä. Yksinäinen poliisimies yritti ohjata liikennettä. Hän puhalsi pilliin, näytti käsillään, teki parhaansa. Mies näytti hyvin pieneltä keltaisessa liivissään keskellä valtavaa liikennettä. Omatuntoani nipisti hieman kun lähdin ylittämään risteystä hänen selkänsä takaa.

Päivisin puuhastelen lasten kanssa. Selvittelen riitoja. Toistan sääntöjä. Lohdutan, paikkaan, pyydän, käsken, järjestelen, keskustelen, ymmärrän. Toimin rajapyykkinä rajoja koetteleville nuorille ihmisille. Katselen, miten samaiset pienet ihmisalut kokeilevat vanhempiaan. Muistan kaikki kiusaamiseen liittyvät opiskelut, koulutukset, kurssit, metodit. Teen parhaani, koska mielestäni ketään ei saisi kiusata, ketään ei saisi jättää ulkopuoliseksi. Ei edes vanhempia, ei mummeja, kummeja, vaareja, sijaisia, opettajia, kavereita tai aikuisiakaan. Eikä ainakaan lapsia. Ainakaan teoriassa, tai siis ainakaan oikeasti.

Harvoin itse onnistumme toteuttamaan viisaat oppimme, ajatuksemme ja teoriamme. Esimerkiksi aidosti, ikäänkuin todellisesti.

Mutta tänään tapahtui jotakin.

Tänä aurinkoisena iltapäivänä verensokerit alkoivat olla hieman matalalla. Lasten kesken oli riidan tuntua, homma eteni jotenkin inisevästi. Me aikuiset varauduimme laskemaan kymmeneen, kahteenkymmeneen, jopa sataan. Pihalle ilmestyi näyttelijä Sixten Lundberg. Hän on kirjoittanut pienen tarinan kirjastohaamusta ja oli tulossa kertomaan tarinansa meille. Sixten oli hyväntuulinen. Istuimme pihaa ympäröivän pienen kivimuurin päälle ja keskustelimme eri ikäluokkien viihdyttämisestä. Koirat haukkuivat viereisessä koirapuistossa. Ilmassa oli selkeästi dramatiikkaa.

Siirryimme sisään vanhaan, upeaan rakennukseen. Kirjailija/näyttelijä astui näyttämölle. Tässä tapauksessa se oli osa harmaata linoleumimattoa kellarikerroksen nurkkahuoneessa. Kauniit ikkunat olivat korkealla, niitten läpi suodatettu valo pehmeä. Lapset istuivat katsomossa. Tänään se koostui kahdesta punaisesta sohvasta, lattialla olevasta patjasta ja muutamasta jakkarasta.

Moni käsi oli pystyssä, oli kysymyksiä, ihmeteltiin, oltiin uteliaita, levottomia. Lapsia pyydettiin odottamaan. Ja siinä samassa kertomus alkoi.

Seurasin katseellani lapsia, korvillani kertomusta. Lasten kasvot peilasivat tarinaa, ilmeet vaihtelivat ääripäästä toiseen. Oli iloa, pelkoa, toivoa. Väpättävät alahuulet kertoivat myös surun mahdollisuudesta. Katsojat luotsattiin mestarillisesti tunneskaalan läpi; juuri kuin melkein oli liian jännittävää alkoi rauhallisempi jakso, ja juuri ennen kuin rauhallisuus tuli tavalliseksi jotakin odottamatonta tapahtui. Lapset eläytyivät koko kehoillaan.

Kolmenkymmenenviiden minuutin jälkeen oli täysin hiljaista. Hetki sitten oli kuulunut äänekästä naurua, eläytymisestä johtuvia huokauksia ja kannustavia maiskutuksia.

Tarinan jälkeen lapset leikkivät taas pihalla. Kaikki oli samanlaista, mutta vire oli muuttunut.

Itse pyöräilin kotiin rauhallisin mielin. En tuntenut tarvetta ylittää rajoja tai huijata poliisia. Tosin liikennevalot olivat jo toiminnassa kaikkialla, joten omaa henkistä kasvamistani ei testattu. Mutta tajusin, että minun ei ole pakko aikuistua tylsäksi, voin esimerkiksi vanheta lapsellisesti. Valinta on täysin omani.