paintaword

Kavereideni pihalta vietiin äskettäin kaksi tuolia. Siis vain kaksi, muut tuolit viettivät sopuisaa yhdessäoloa kauniilla pihalla, ihan kaikessa rauhassa. Ihan silleen nätisti sulassa sovussa pöydän kanssa, todennäköisesti hienoja grillaushetkiä odotellen.

Mutta kaksi tuolia oli pöllitty. Tämä todellakin hämmästytti, miksi ihmeessä? Koirakin nuuhki mietteliään näköisenä jälkiä. Naapurustossa ja kaveripiirissä raaputeltiin päänahkoja ja funtsittiin. Levitettiin sanaa ja ihmeteltiin – mutta tuoleista ei merkkiäkään.

Kevättä oli ollut ilmassa lähes koko talven. Tiedättehän, sillä tavalla uskomattoman lupavaasti, melkein lämpöisesti, ikäänkuin tuoksuvana. Talven viettelevien aavistusten jälkeen maaliskuu puhkesi romanttisuuteen, todellisen rakkauden kaipuuseen. Kyseessä oli aivan ihmeellinen vuosi, sellainen, jossa maaliskuun tunnelmassa oli hitusen lämpimien maiden tyylittelyä. Yht’äkkiä Suomen pimeys oli kuin luotu kuumia kohtaamisia varten.

Tuolien katoamisyönä saattoi olla täysikuu. Kuu saattoi loistaa valtavana pallona, upean keltaisena, oranssin reunoin syvennettynä, maailman sinisensävyiseksi ja varjoja täyteen maalaavana. Se saattoi vaikuttaa intohomoihin, kutkuttaa, kuiskailla, vietellä.

Juuri tuona yönä mahdollisesti kaksi ohikulkijaa pitivät toistensa käsiä. Ehkäpä he suutelivat, tunsivat kenties pienen lemmenliekin jossakin alavatsojensa seutuvilla. Leikkikäämme hieman ajatuksella…

…varjojen syvässä intimiteetissä kaksi ihmistä sulautuu yhteen. Koskettelevat, uppoavat toistensa silmiin. Haluavat enemmän, tutustua, tanssia, mutta ennen sitä antautua houkutukseen. Ihastua, tunnustella, ihailla toisen suun kaarta. Tuntea sydämen paukkeen, tuntea kuumuuden tuoman punan poskillaan.

Tangoon on vielä hetki. Mies hakee ratkaisua.

Siihen tarvitaan kaksi tuolia.

Viereisellä upealla pihalla niitä on ihanasti tarjolla. Romantiikan kaipuuseen tuolit ovat täydellisen sopivat. Sankarimme päättää lainata, ihan vain kauneuden merkeissä. Ei millään pahalla, mutta tarpeeseen.

Kuun yli seikkailee muutama liilahtava pilvi. Talojen takana tumma metsikkö kertoo salaisia satujaan, puiden alla hohtaa lumi. Tähtitaivas kimmaltaa. Jostakin kaukaa kuuluu ambulanssin pii-paa. Vai onkohan se poliisin sireeni. No, mies asentaa daaminsa alle tuolin, tarjoaa vielä piponsa pyllyn lämmikkeeksi. Aamuyössä on tropiikin tuntua.

Loppuyön tapahtumia tämä kuvitteellinen tarina ei kerro. Voi vain toivoa, että hieman lainatut tuolit toimivat romanttisena apuna. Vielä enemmän voi toivoa, että tuolit löytävät takaisiin kotiin.

Det finns en massa måsten och borden,
(samvetet skyr inte orden)
plikten kallar så som tanten fostrats
(fröjd och glädje dess totala motsats)

men av ohejdad och gammal vana
tanten låter påhittigheten annat fram mana
(hon har alltid varit ett slags anarkist
som tagit till diverse knep och argan list)

så nu då släktingar och andra kunde tycka
att tanten ska nöja sig med sin lycka:
Ta till vara, pyssla, vårda, städa
tanten inte sina ord vill skräda

(kanske att hon tillåter sin inre revolutionär,
och frestar sig med lyxönskan, enär
varje uns av prakt, varje liten ilning
kan locka lusten, bli en jubelspridning)

så då hon får sin chans att prata
hon uppmanar de andra ”Sluta gnata,
för det är ju faktiskt vår tid nu,
äntligen, långt efter nittonhundrasjuttiosju*”

”Vi kan göra det vi vill,
inte en enda förmyndarpolis syns till”
och så det faktiskt blir till slut,
ut på stan de alla ger sig ut

i hemmen dammtussarna förökar sig fritt
(också de tar för sig av sitt eget ögonblick)
samtidigt som tanten och hennes vänner
gör precis det de för stunden känner

och livets begär dem genomsyrar
då de stundens evighet varandra bedyrar,
njuter, bryr sig fan i om det knarrar
(det stackars samvetet i skuggan darrar)

*Syftar på Magnus Ugglas sång ”Vår tid 1977”

Työ on nykyisin niin sanotusti kortilla. Töitä on vaikea saada, varsinkin jos on yli viiskymppinen. Töitä on kuitenkin paljon, varsinkin niille, jotka niitä tekevät. Ihmisiä arvioidaan työpaikan perusteella ja työ muodostaa usein tekijälleen identiteetin.

Tai ainakin ennen oli niin.

Tänään lähdin aikaisin töistä. Tarkoitus oli suorittaa muutama asia ja siinä samassa moikata kavereita. Ihmisiä oli töissä siellä täällä.

Perjantaifiilis oli läsnä, vaikka ulkona oli sumuisen synkkää.

Kaupungin keskustan tuntumassa pysäköin auton kadulle sitä varten maalattuun ruutuun. Ikävältä tuntuva tuuli teki loskansekaisesta sateesta jäätäävän. Kaksi haalareihin pukeutunutta pysäköinninvalvojaa suoritti intohimoisesti työtehtäviään. Parkkisakkkoja ilmestyi usean auton tuulilasiin. Hymyilin työnsä suorittaville. Arvelin heidän hymynsä hyytyneen, koska heitä ei hymyilyttänyt. No, syynsä kullakin. Kohotin olkapäitäni ja ostin parkkilipun automaatista.

Sipsuttaen korkeilla koroilla oikaisin puiston läpi kohti työväenopistoa, Arbista. Puisto oli harmaa, jotenkin masentuneen oloinen. Työväenopiston aula oli tyhjä, edes työssä olevaa vahtimestaria ei näkynyt. Värikkäitä vaatteita roikkui naulakoissa. Jatkoin matkaani kohti toisessa kerroksessa olevaa kansliaa. Se oli tietenkin suljettu, olihan perjantai. Pois lähtiessäni huomasin puistikossa patsaan, joka esitti alastonta miestä. Joku oli ilmeisesti veistänyt patsaan työkseen. Tuolloin patsas toivottavasti oli tuottanut iloa, tänään se näytti yksinäiseltä, työttömältä ja kodittomalta.

Päätin piristyä ja suuntasin kohti edellistä työpaikkaani. Ihanasti kevättä toivottavat pienet kukkien alut vihersivät iloisesti ovensuussa. Punaisensävyisessä toimistossa oli hämmästyttävän tyhjää, mutta paikalla olevat tyylikkäästi pukeutuneet entiset duunikaverini tervehtivät minua lämpimästi. Minulle tuli mukava olo, muistelin juuri sen työpaikan hyviä puolia. Ajattelin, että muualla olevat sopeutuvasti suhtautuvat exkollegani todennäköisesti käyttävät hiljaista kautta iisisti ottamiseen. Kohautin olkapäitäni ja lähdin viereiseen kahvilaan.

Tutut tarjoilijat olivat paikalla. Lounassalaattia oli jäljellä vaikka oli jo myöhään iltapäivällä. Jonoakaan ei ollut. Iloitsin väljyydestä ja oman pöydän tuomasta rauhasta. Hymyilin ja keskustelin henkilökunnan kanssa. Ennen siihen ei juurikaan ollut aikaa. Tänään tunnelma oli kiireetön ja rempseä.

Myöhemmin tankkasin auton lähellä kotiani olevalla huoltoasemalla. Taustalla talvisesti mököttävä pliisunharmaa meri oli osittain jäässä. Kuvittelin kesäiset lokit, kuvittelin jäätelön maun suuhuni, kuvittelin keltaisen auringon. Työntekijöitä ei näkynyt. Rantaa pitkin lenkkeili joku reipas koiranulkoiluttaja. Syötin korttini automaattiin ja valitsin sopivan summan. Muistelin entisiin aikoihin kuuluvia palveluasemia. Nuorilla oli tuolloin tapana viihtyä niissä, juoda kaakaota ja pelata flipperiä.  Joskus häiriköt saivat hengailustaan ammatiin. Se oli sellaista aikaa, että ihan kaikkeen ei tarvittu ammattitutkintoa.

Nykyisin on erilaista.

Työtehtävät ovat joustavia, joka todennäköisesti tarkoittaa, että töitä joko on tai ei ole. Ei oosta ei tietenkään makseta, ei ainakaan palkkaa. Joten myös työntekijöiden pitää olla joustavia, joka saattaa tarkoittaa venyviä ja moni-osaavia.

Mutta ei hullumpi idea, tarkemmin ajateltuna. Jos voisikin olla niin, että useita eri töitä voisi tehdä rinnakkain? Käyttää kaikkia osaamisalueitaan, ihan siis multitaskata. Olla aamupäivät siellä ja iltapäivät täällä? Muutaman ajan yhdessä ja toisen ajan toisessa? Käyttää joka ikistä erityistalenttiaan, jatkuvasti markkinoida itseään, olla huipulla, olla käytettävissä. Näyttää pätevyytensä, esiintyä vakuuttavasti, saada kiitosta ja laskuttaa perään? Arki-aamuisin esimerkiksi siivota assan vessoja, päivisin vaikkapa olla toimistotöissä, iltaisin harrastuksen ohjaajana ja viikonloppuisin vartijana? Tämähän tarkoittaisi vapautta ja valinnan varaa, ei tosiaankaan hullumpi ajatus! Mutta on vain yksi pieni mutta:

Kun niitä työtehtäviä ei tunnu olevan. Ainakaan yli viiskymppisille, ainakaan tarpeeksi. Paitsi niille, joilla on ne poissäästettyjen tekijöiden tehtävät, tietty.

Mig Lockelsen kallar, mjuk
smeker min själsgrop: ”så kom,
ack, så kom…”
Och jag kittlas och frestas men

med helt annat tempo
Äventyret nu pockar, önskar
”kom upplev,
kom lustas!” och
det finns något kraftfullt, något
utöver

kommer så Möjligheten, tar
över, befaller: ”kom,
så kom vidare, fortsätt, kom
lev, se framåt min Sköna” och jag
tvekar

men Förförelsen manar,
förtrollar, förleder, hetsar och
eggar, vibrerar i åtrå: ”så kom,
så spinn, så dansa, så dåna,
så tjusas, så hänförs, så
rodna! Så brinn, så vaggas:
Min älskling” och ja,
jag brinner och älskar och hänförs

men i dunklet finns
röster, de svartaste djupen,
förbjuder och hånar och
rytmen har stannat men

jag lockas och kallas, och
kittlas och viskas, jag
vaggas och lockas, och älskas

igen

Painting by Eric Leraillez

”I was born in the North of France. It is the region which has an industrial past thanks to the extraction of the coal. Brick houses were narrow with a garden where the worker, after a hard day’s work could make a little culture instead of hanging out in bars. I drew many gardens as those there. I like this mess of old rubbish, sheds, vegetation. They are small quiet paradises, completely in shelters of the noises of the street.” Eric Leraillez / http://www.e-mage.fi

Tanten sommarlängtar i vårvinterljuset
efter den sköna värmen, vågskvalpsbruset,
om en plats i solen
med ett glas sangria vid poolen

I fantasin tanten sin kropp tänker
havsnymfvackert brun, en som blänker
i en turkosblåblommig bikini,
som ger henne tittar; mången min i

diverse herrars ögon och kroppar
(avfärdar de andra: Överlägsna stroppar!)
Tanten vänder blicken, ser över horisonten,
vet med sig, hon tror på tomten

och bäst som hon ligger där och känner
hon minns så varmt alla sina vänner,
fylls av love&peace&understanding,
ler åt världens bästa branding!

Det händer sig att tanten blir totalt sur och tvär
(en riktig vidrig hagga som ställer till besvär)
då vill hon inte vara medgörlig, nej, inte alls,
i stället gastar hon i falsett och av full hals

Hon stampar fot, hon fräser spott,
hon av alltihop fullständigt tillräckligt fått,
förvisso och alldeles definitivt tanten nått
den punkt där droppen rinner över sitt ynka mått

Så kärringen hon simmar emot strömmen
(äntligen hon uppfyller den drömmen)
hon crawlar vilt, hon simmar fort
(av ilskan går det undan, det går precis som smort)

men hur envist hon än sprattlar på
med världsordningen det förhåller sig som så
att den är orättvis på otaliga och ännu flera sätt
och många döms utgående från tillhörighet och ätt

dina ord gjorde mig så fin,
Å, jag blev just den dina
läppar, dina händer
målade mig till;
så sensuell

jag fick en önskan att vara
den du skapade

så jag shoppade de där
dyra stövlarna, och
sedan också de tajta jeansen som
jag blev riktigt acceptabel i, faktiskt

men nu vet jag inte
när jag ska ha allt det där för
utan dej är det bara

maskerad