Kymmenen päivän Ranskan visiitin jälkeen tunnen itseni täytetyksi – tai ehkäpä kaikkea sulattelevaksi. Olen taas saanut onnen kokea fantastisia makunautintoja, upeita, vanhoja kaupunkeja, silmiä lepuuttavaa avaraa luontoa sekä mielenkiintoisia ihmisiä.

Ranskassa on elävää, intohimoista, esteettistä.

Siellä uskalsin kuitenkin paljastaa kalpean ihoni auringolle. Sipsuttelin pienissä vaatteissa ja ohuissa kengissä. Talviturkkini heitin Atlanttiin ja remonttihommia tein nudenvärinen rantamekko ylläni. Ympärillä olevia miehiä hymyilytti. Kohteliaasti tietysti, tyylikkään flirttailevasti, olimmehan Ranskassa.

Muutamana päivänä saimme lainaksi pienen, vaaleansinien auton, jonka kyydissä retkeilimme sinne tänne tyylipuhtaasti tööttäilen kanssa-autoilijoiden töpeksiessä tai hidastellessa. Kävimme museoissa ja kirkoissa, ravintoloissa ja kahviloissa. Ihastelimme pellavapeltoja ja maissiviljelyksiä, suuria moottoriteitä ja pieniä kukkaiskoristeltuja kyliä. Pariisin pohjoispuolella avautui huima näky: Suurella vihreällä pellolla seisoskelevia ylväitä tuulimyllyjä. Ah, kuiskasin itselleni antaessani katseeni levätä noissa moderneissa aurinkoa heijastavissa jättiläisissä; miten mahtavia, valtavia, ja kuitenkin niin herkkiä, kevyitä, haavoittuvia. Oh-la-laaaa, mitä mestariteoksia!

Rakkaallani oli asiasta täysin eriävä mielipide. Hän onkin taiteilija. Taiteilijan sielunsa pohjasta hän hirvitteli…