Kuva Eric Leraillez #artbyericleraillez http://www.e-mage.fi #artbyericleraillez

Olipa kerran yksi, ja myöhemmin toinen, ja vielä myöhemmin todennäköisesti aika monta lisää, mutta olipa kuitenkin kerran eriskummallinen yö. Eriskummalliset yöt ovat sellaisia erilaisia ja kummallisia, sellaisia, joissa tapahtuu ihmeellisiä asioita. Yöt ovat niin jännittäviä, että ne ovat melkein kuin unta. Yksi eriskummallinen yö toi eräälle pienelle pojalle suuren salaisuuden, ja juuri tässä eriskummallisessa yössä poika teki elämänsä rohkeimman teon.

Tämä eriskummallinen yö alkoi aivan tavallisella tavalla. Poika söi iltapalan, pesi hampaat, puki pyjaman ja toivotti vanhemmilleen hyvää yötä. Ulkona yö pimeni, ja poika yritti nukkua. Pojan huoneessa pienen yölampun valo oli mukavan pehmeä. Oven takana vanhemmat puhuivat kovilla, vihaisilla äänillä. Äänet olivat vaaralliset, ja poika yritti sulkea korvansa. Poika toivoi, että asiat olisivat toisin, että äänet muuttuisivat kilteiksi ja, että joku tulisi lohduttamaan häntä. Mutta kukaan ei koskaan tullut, ja poika tiesi, että kukaan ei kuullut hänen itkuaan.

Poika katsoi ulos auki olevasta ikkunasta. Kuu näkyi taivaalla keltaisena sirppinä ja taivas oli tummansininen. Yö oli lämmin ja verhot liikkuivat hieman. Joskus poika oli yrittänyt laskea niissä olevia nallekarhukuvioita saadakseen unta.

Sitten tapahtui jotakin. Juuri kuin poika vihdoin oli nukahtamaisillaan, juuri sinä hetkenä kun hän oli siinä unen ja hereillä olevan välimaastossa joku silitti pehmeästi hänen hiuksiaan. Poika hymyili uneliaasti ja käänsi sitten hieman päätään, mutta ei vieläkään nähnyt kuka siinä oli. Hellästi joku kutitti pojan poskea. Poika kikatti. Sitten joku varovaisesti töni hänen olkapäätään. Poika kääntyi enemmän ja avasi silmänsä. Näky oli ihmeellinen, suorastaan eriskummallinen, mutta poika ei pelästynyt yhtään. Hän näki valkoisen ponin, joka hienovaraisesti puhalsi lämmintä, kutittavaa ilmaa pojan kasvoille. Poika nauroi ja silitti vaaleanpunaista turpaa, ja poni puhalsi lisää kutitusilmaa pojan päälle.

Poni oli tullut sisään ikkunasta. Sillä oli vielä hieman tähtipölyä pitkässä otsatukassaan. Se seisoi pojan raidallisella matolla ja pyysi lempeillä ruskeilla silmillään poikaa nousemaan. Poikaa ei tarvinnut houkutella, yhdellä nopealla loikalla hän hyppäsi ponin viereen. Poika halasi ponia lujaa. Poni kietoi kaulansa pojan ympärille. Se tuoksui yön tummuudelta ja aamun kasteelta. Poni rupesi puhumaan erittäin hiljaisella äänellä. Ääni oli niin hiljainen, että se kuului ainoastaan pojan ajatuksena. Poni sanoi:

”Hauska tavata, ystäväiseni. Nimeni on Lad, mutta voit sanoa minua poniksi, jos haluat. Olen tässä koska kutsuit minua, halusit ystävän. Nimesi on Oliver, mutta saatan kutsua sinua pojaksi, jos tämä sopii sinulle? Olen ystäväsi, jos niin toivot.”

Poika sitoi kätensä ponin kaulan ympärille, nojasi sitä vasten, halasi ja halasi, silitti sitä uudestaan ja uudestaan. Ponin karva kiilsi hopeisena yön varovaisessa valossa ja sen kaviot loistivat kultaisina. Sillä oli pitkä, kihara häntä ja harja ja sen harja ylettyi kaulan alapuolelle. Poni oli kaunein näky, jonka poika oli ikinä nähnyt.

Hurmaava poni osasi kaikkea, jopa lentää. Se oli syntynyt kaukaisella saarella, meren keskellä, kallioiden ympäröimänä. Poni oli iso ja vahva ja jaksoi kantaa poikaa tähtitaivaan alta sateenkaaren päähän asti. Poni pyysi poikaa kyytiin, kutsui häntä mukaan suuriin seikkailuihin. Poika oli ymmällään, ei tienyt miten pääsisi ison eläimen selkään. Poni laski päänsä alas, katsoi poikaa, kysyi: ”Oletko valmis?” Samalla poni antoi päällään pojalle vauhtia. Poika lensi korkealle ilmaan ja teki täydellisen voltin. Hän laskeutui pehmeästi ponin selkään ja poni lähti lentämään yöhön.

Vauhti oli sopiva ja poni nousi korkealle seuraten tähtisumuista polkua kohti kuuta. Poika katsoi alas ja näki ihmeellisiä asioita. Hän näki kutistuvan maailman, pienenpieniä taloja, puita, autoja. Hän näki metsän eläimiä, hän näki meren kaloja. Poika oli kuin elokuvissa. Tukka hulmuten ja pyjama liehuen han ratsasti kohti tuntematonta. Poni antoi pojalle tähtikiikarit, joilla hän kaukana taivaalta vilkkutähtien seasta pystyi katsomaan ihmisten koteja. Hän kurkkasi ensin naapurin lapsia. Elisa ja Esteri nukkuivat kerrossängyssä, Esteri ylhäällä ja Elisa alhaalla. Heillä oli yövalo päällä ja potta huoneessaan. Joen toisella puolella asuivat Arttu ja Eero. Heillä olivat eri huoneet. Molempien ovet olivat raollaan. Arttu nukkui selällään suu auki ja Eerolla oli pehmolelu kainalossa.

Poika suuntasi kiikarin omaan kotiinsa. Aluksi häntä hermostutti, mutta huomasi sitten, että öisin on hiljaista. Äiti ja isä nukkuivat yhdessä isossa sängyssään. Äiti näytti palelevan, hän oli kietoutunut peittoonsa. Hänellä oli yksi käsi lattialla, ihan kuin olisi pitänyt siitä kiinni. Isä kuorsasi, mutta näytti rauhalliselta.

Poika katsoi omaa sänkyään. Se oli tietysti tyhjä, mutta hän kuvitteli itsensä siihen. Selkä selkää vasten hän nukkui valkoisen ponin kanssa. Illalla he olivat lukeneet yhdessä, kirja oli vielä yöpöydällä. He olivat juoneet läpinäkyvää taikamehua ja heillä oli samanlaiset siniset pyjamat.

Buddy-koira nukkui alakerrassa omassa pehmeässä sängyssään. Buddy vartioi taloa. Kun poika katsoi sitä kiikarillaan se heilutti iloisesti häntäänsä, kertoi siten, että kotona on kaikki hyvin.

Matka jatkui, mutta erilaisena. Mukaan tuli vaaran tuoksu. Poni vei pojan kohti omaa kotisaartaan. Sää muuttui kylmemmäksi, myhäissyksyiseksi, talviseksi. Pojan sininen pyjama muuttui paksummaksi ja jalkoihin ilmestyivät lampaankarvaiset aamutossut. Ponin pyjamasta tuli lämmin loimi. Tuuli puhalsi voimakkaasti, myrskyisen raivokkaasti. Kuun valossa kaikki näkyi selvästi. Valtavat aallot hyökkäsivät vihaisina kohti saarta suojaavia kallioita. Valkoiset aallonhuiput erottuivat kirkkaina taivaaseen asti. Pienet kiviset talot takertuivat toisiinsa. Laitumilla ja pelloilla eläimet yrittivät yhdessä löytää suojan harvojen puitten alta. Pilvet myllersivät tummina ja matalina, melkein koskettivat puiden latvoja.

Poni muuttui vakavaksi. Poikaa kauhistutti vähän, mutta hän luotti poniin. Niin poika sitoi kätensä ponin valkoiseen, kiharaan harjaan ja kuiskasi: ”Olen ystäväsi, olen valmis”. Ja poni syöksyi haukkamaisesti kohti alla kiehuvaa valtavaa merta. Pojan maha heitti kuperkeikkaa, ponin vauhti oli todella luja. Sivusilmästä poika näki pelokkaita eläimiä, poneja ja lampaita, lehmiä ja isoja hevosia, mutta poni tähtäsi merelle.

Ja sitten poika näki meressä raivoavan lohikäärmeen. Sen häntä teki aallot, sen pää teki myskyn. Taivaan tähdet kalpenivat, vilkkuivat harmaina. Vesi kuohui, sihisi. Lohikäärme ui vihaa puhisten saaren ympäri, piiskasi pyrstöllään kallioita, hengähti liekkejä kohti peltoja ja pensaita.

Poni laskeutui meressä olevalle yksinäiselle tummanharmaalle kalliolle. Kallio oli vedestä liukas ja täynnä kissankultaa. Poni ravisti pojan selästään. Myrsky ulvoi ympärillä. Poika oli sekä peloissaan, että kylmissään. Hänen hampaat kalisivat suussa. Ponin asia oli kuitenkin suurempi kuin pojan pelko. Se katsoi poikaa syvälle silmiin ja rupesi puhumaan vakavalla äänellä:

”Tänään tarvitsen apuasi, ystäväiseni. Lohikäärme uhkaa saartamme, se haluaa tuhota kaiken elävän. Lohikäärme pitää saattaa ikuiseen uneen, mutta ainoastaan Nukkumatilla on siihen sopiva tähdentomu. Olen saanut Nukkumatilta pussillisen tomua, ja Pohjantähti säilyttää sitä puolestani. Yritän puhaltaa tomua Lohikäärmeen silmiin, mutta jos en pysty väistämään Lohikäärmeen häntää se tuhoaa minut. Oliver, jos minä vaivun uuneen, pyydän sinua pelastamaan saaren”.

Poni riisui loimensa ja kietoi sen pojan hartioitten ympärille. Sitten se sukelsi kuohuavaan veteen. Poika katsoi kauhistuneena kuin poni ui kohti Lohikärmeen raivokasta päätä. Pää oli pienen kallion kokoinen ja silmät hehkuivat punaisina. Lohikäärme keskittyi poniin ja sen häntä tuli ihan lähelle poikaa. Poika hyppäsi hännän päälle ja juoksi niin nopeasti kuin pystyi pitkin Lohikäärmeen selkää. Selkä oli kova ja kumpurainen ja poika liukasteli jatkuvasti. Välillä hän melkein tippui veteen, mutta onnistui aina saamaan otteen Lohikärmeen kivimäisen karkeasta ihosta. Matka oli pitkä, ja selän keskivaiheilla poika väsyi. Kaukana edessään hän näki, miten poni uiskenteli Lohikäärmeen suusta tulevien liekkien valossa. Poika jatkoi matkaansa, ja huusi samalla Nukkumattia.

Ainoastaan muutaman kymmenen metrin päässä Lohikäärmeen päästä poika kaatui. Hän sai otteen Lohikärmeen ihosta, mutta tunsi, miten voimat olivat uupumassa. Alla oleva peto kiemurteli voimakkaasti ja yllä taivaan tuulet anelivat armoa. Samalla Nukkumatti laskeutui hitaasti harmaita tähtitikkaita pitkin. Hänellä oli vihertävät vaatteet ja töppöset jalassa. Nukkumatti näytti pojalle suuntaa kohti Lohikäärmeen päätä. Poika keräsi viimeiset voimansa ja jatkoi matkaa.

Lopulta poika juoksi. Lohikäärme oli saanut ponin valtaansa. Se oli avannut suunsa niin korkealle, että poni ei nähnyt sen silmiä. Lohikäärmeen suu oli kuin valtava tunneli, ja tunneli imi ponia yhä lähemmäksi. Nukkumatin tomu piti nopeasti saada levitettyä Lohikäärmeen silmiin. Poika mietti juostessaan keinoa. Vasta hypätessään ponin selkään hän keksi sen. Poika pyysi ponia lentämään suoraan ylös, ja Lohikäärmeen silmien kohdalla poika ärsytti Lohikäärmettä levittämällä ponin sinisen loimen viitaksi. Lohikäärme murahti, ja unohti Nukkumatin, joka Lohikäärmeen huomaamatta heitti ikuisen unen tähtitomua Lohikäärmeen avoimiin silmiin.

Saari oli jälleen rauhassa ja tähdet kirkastuivat keltaisiksi. Poika ja poni palasivat kotiin. Poika omaan sänkyynsä, ja poni… tietysti pojan viereen. Poika huomasi, että ei tiennyt, missä poni oikeasti asuu. Hän kysyi hämmästyneenä asiaa. Poni vastasi hetken miettimisen jälkeen: ”Synnyin saarella, mutta kutsuit minua tänä yönä. Löysin sinut ja palasin saarelle. Nyt kotini on luonasi.”

Ja tämän jälkeen myös pojan oma koti oli rauhassa. Vihaiset äänet olivat hiljenneet ja tähtitaivas loisti kirkkaana. Eräänä toisena yönä poni vieraili äidin ja isän unissa. Tämäkin yö oli eriskummallinen. Seuraavana iltana perhe paistoi yhdessä omenoita uunissa. Herkullinen tuoksu täytti talon. Buddy-koira makasi eteisessä pedillään korvat pystyssä. Kavioiden kopse kuului kauempaa.

Ja niin tapahtui, että eräs poni saapui uuteen kotiinsa eräänä joulukuisena iltana. Poni tuli laukauten, häntä ja harja helmuten. Poni oli täysin villi. Se oli ikänsä asunut pellolla, eikä koskaan ollut käynyt tallissa. Poni oli valkoinen kuin hanki ja se liikkui melkein tuulen voimalla. Ponin nimi oli Lad, ja se tuli kaukaiselta saarelta. Poika ja poni halasivat. Pojan äiti ja isä katselivat hämmästyneinä toisiaan, ja avasivat sitten sylinsä, ensiksi toisilleen, sitten pojalleen, sitten koko porukalle yhdessä.

Ja siitä hetkestä lähtien kaikki oli mahdollista ja poni ja poika kokivat jatkossakin yhteisiä seikkailuja, niin öisin kuin päivisin. Koiraa pyydettiin mukaan, mutta useimmiten se jäi vartioimaan kotia, lohikäärmeiden ja muitten varalta.