Istun punaisessa autossani aamuruuhkassa. Olo on hieman väsyneen tukkoinen ja ajatukset lentelevät huolimattomasti sinne tänne. Oikealla puolella oleva rautatieasema näyttää olevan remontissa. Hymyillen valtavan kokoisille ja kekseliäille mainosjulisteille, joissa kivimiehet lähettävät lomaterveisiä vanhanaikaisten kauniiden kuvien muodossa. Liikenne seisoo paikallaan ja useat jalankulkijat kiilaavat autojen välissä ylittäessään katua. Toiset jalankulkijat odottavat paikallaan punaisen valon vaihtuvan vihreäksi. Kadun keskellä ovat raitiovaunupysäkit. Jotkut jalankulkijat näyttävätkin olevan menossa noille pysäkeille, ja kiilaavat siksi surutta myös raitiovaunujen välistä. Arvelen heidän olevan ulkomaalaisia turisteja.

Katselen ihmisiä ympärilläni. Toisiinsa kietoutuneet parit suutelevat. Ajattelen heidän elämää, keksin heille romanttisia tarinoita, kynttilä-illallisia ja samppanja-aamiaisia. Jotkut yksinkulkevat askeltelevat tehokkain askelin. Mielessäni teen heille työkiireitä. Ihailen kaunista mekkoa, mietin sopisiko se minulle. Näen liituraitapukuisen miehen. Näen shortsipukuisia nuoria ja polkupyöränsä kanssa paikallaan odottelevia pyöräilijöitä. He ovat pukeneet päänsä erivärisiin pyöräilykypäriin. Arvelen heidän olevan suomalaisia.

Radiossa soi Tapio Rautavaaran esittämä Yölinjalla. Laulan mukana ”mä ajan vain” ja laitan samalla ykkösvaihteen päälle. Mieleeni tulee lapsuuteni kun jono liikkuu muutamia kymmeniä metrejä kohti Mannerheimintietä. Postin edessä istuu tummahiuksinen kerjäävä nainen. Hänen vaatteensa näyttävät likaisilta. Hiukset ovat nutturalla ja kiiltävät. Nainen on mielestäni kaunis. Takanani oleva taksin kuljettaja menettää hermonsa. Hän tööttää vihaisesti ja takapeilin kautta näen hänen pystyssä olevan keskisormensa. Hän ei kuitenkaan lähde ohittamaan jonoa jalkakäytävän kautta. Mies on todennäköisesti suomalainen.

Vihainen ilme ja aggressiivinen käytös muistuttavat minua eilisestä kokouksesta. Taloomme on tulossa putkiremontti ja kyseessä oli infotilaisuus asukkaille. Kokousta veti pää-urakoitsijan edustaja. Hän näytti hieman bulldoggilta, mutta luonne ei vaikuttanut lempeältä. Ärähtäen mies kehotti asukkaita esittämään kysymyksiä, mikäli jokin asia ei olisi tullut ymmärretyksi. Muutama asukas rohkeni esittämään mielestäni hyvinkin relevantteja kysymyksiä. Bulldoggia muistuttava mies väänsi kasvonsa irvistykselle ja murahti kuuluvasti vastaukseksi. Halventava katse ja pystyyn nostettu vartalo saivat meidät palamaan ruotuun. Tottelevaisina vaikenimme kiltisti ja kuuliaisesti. Ulkomaalaissyntyinen miesystäväni oli seurueen musta lammas. Hän avasi suunsa, uskaltautui vielä kysymään, jopa ihmettelemään. Bulldoggimaisen miehen katse oli hyytävä. Syvä hiljaisuus valtasi salin. Lopulta bulldoggimainen mies lausui selvästi ääntäen, että tämäntapainen kysymys ei tietysti kuulunut kokoukseen laisinkaan. Me muut vaikenimme, olimmehan hyvän kotikasvatuksen saaneita sivistyneitä ihmisiä.

Jono liikkuu taas hitaasti. Edessäni nuori poika ylittää kadun skeittilauta kainalossa. Lasipalatsin yksi liikehuoneisto ammottaa tyhjänä. Vielä vähän aikaa sitten siellä oli kirjakauppa. Vieressäni olevan tavaratalon ovi käy vilkkaasti, tukat hulmuten ja korot kopisten ihmiset kiirehtivät aamun ensimmäisille ostoksille. Avaan auton ikkunan. Ulko-ilma on lämmin ja kostea, eri hajuvesien sekoituksesta koostuva tuoksu kohtaa sieraimeni. Mikko Alatalo laulaa maalaispojasta radiossa.

Ja juuri Mannerheimintien ylitettyäni tajuan. Suomalaiset ovat tottelevainen kansa. Siitä on kyse. Olemme lampaita. Olemme kilttejä. Emme halua häiritä, eikä ainakaan ärsyttää. Tämä on syy, tämä on selitys, nyt ymmärrän miksi meitä voidaan määrätä, käskeä. Niin maan perkeleesti. Vaikka olemmekin rautaa. Koska me tottelemme. Käskystä.