Lapsuudessani harrastin hevosten hoitoa. Ensimmäinen hoitohevoseni oli pieni ja punainen. Se oli tehty puusta ja se liikkui keinuen. Rakastin tuota söpöä olentoa. Harjasin, rapsuttelin, pussasin. Ja yöksi sidoin pikkuhevosen rapun pylvääseen, ettei se vahingossa karkaisi.
Hevoset ovat laumaeläimiä, ne eivät viihdy yksikseen. Pikkupollelle tein kaverit saunan terassia ympäröivästä tukevasta, kyllästetystä hirsikaiteesta. Muutaman päivän ajan jynssäsin vimmatusti puhtaaksi kaksi sopivan mittaista pätkää. Tulivat muuten hienoiksi nuo kaidehummat, vaaleiksi ja kauniiksi. Kaiteelle taisi aiheutua pysyvää haittaa, sen verran kovaa ääntä hevosten syntymä aiheutti isäni suusta. Tuumin, että pikkuharmi suuressa kuviossa ja tein Liinakoille jalustimet vanhoista ketjuista.
Myöhemmin hevosista tuli ihan oikeita. Ensimmäinen ihkaelävä hoitohevoseni oli ihana ja kiltti Bulle, jolle mielestäni sopi kaikista parhaiten keltainen väri. Bullelle kirjoitin runoja, varastin sokeria, tein kaikkeni, että sillä olisi hyvä olo.
Urani eteni. Pääsin yksityishevosen hoitajaksi. Pääsin mukaan kilpailuihin.
Sittemmin sain oman hevosen. Rakastin tuota söpöä olentoa. Harjasin, rapsuttelin, pussasin. Ratsastin, valmentauduin, kilpailin. Vietin jokaisen vapaan hetken tallilla. Hevosmaailma tarjosi suuria tunteita, draamaa, tilanteita.
Hevosille tapahtui ja minuun sattui. Halusin luopua hevosharrastuksestani. Mutta olin hummailun koukussa, palasin hevosten pariin, aina vaan ja uudestaan ja uudestaan.

Tultuani ensimmäisen kerran äidiksi kuvittelin olevani kuivilla. Vein poikani katsomaan hevosia, vähän kokeilemaan. Retkahdin, tietysti. Poikani oli kolmevuotias kun meille tuli hevonen. Vietin tallissa joka ikisen vapaan hetken. Hoidin, pussasin, rapsutin ja kilpailin.
Hevosia tuli lisää, lopuksi tuli jopa oma talli. Poikani ratsasti ponillaan ja tyttäreni ratsasti jo mahassani ennen syntymäänsä. Elämä jatkui iloisesti. Tytöllekin tuli jossakin vaiheessa poni, ja pojalle hevonen, ja sitten tuli seuraava poni ja enemmän hevosia. Yhdessä ratsasimme ja kilpailimme ja vietimme jokaisen mahdollisen hetken hevosten kanssa. Ja lopuksi tapahtui jotakin.
Päätin luopua kokonaisvaltaisesta hevostelustani.
Tuosta ajasta on vuosia.
Olen nauttinut elämästä. Käynyt näyttelyissä, elokuvissa, ravintoloissa, teattereissa, olen matkustanut, lukenut, opiskellut. Olen tehnyt sitä, johon ei koskaan ollut aikaa, sitä, josta uneksin. Olen viettänyt sosiaalista elämää, tavannut kiinnostavia ihmisiä, rakastunut… Ja silti; jossakin hyvin piiloitetussa sielunkolossa olen tuntenut valtavaa kaipuuta. Olen ikävöinyt, aina.

Viime viikonloppuna piipahdin ratsastuskilpailussa…