Yö oli ollut helvetillinen. Olin nukahtanut telkkarin eteen ja heräsin liiskattuna vasten sohvan selkänojaa. Mäyräkoira sen sijaan näytti nukkuvan oikein mukavasti. Se röhnötti koko pituudellaan sohvan keskellä, olihan sillä runsaasti tilaa.

Minulla oli kuuma. Tarkemmin ajateltuna oli myös jano. Koira töni minua vaihvihkaa lähemmäksi karkeaa selkänojaa. Kaikesta huolimatta päätin nukkua vielä hetken.

Seuraavaksi heräsin kamalaan painajaiseen. Kadulta tuleva hirvittävä meteli oli sekoittunut uneen ja olin murisevien petojen keskellä syvänvihreässä viidakossa. Jalat toisiinsa sidottuina yritin hyppiä petoja pakoon ja kiiltävät silmät tuijottivat minua kaikkialta. Trooppinen ilmasto sai minut hikoilemaan ylenpalttisesti. Kaikkialla oli kukkia, valtavia, punaisia, keltaisia, turkooseja, violettejakin.

Koira jatkoi mukavan näköistä nukkumistaan. Oma sydämeni pomppi villisti ja yritin keskittyä pahan äänen analysoimiseen rauhoittaakseni pomppimista.

Hetken mietittyäni ymmärsin mistä oli kyse. Jotkut monsterikokoiset autot siirsivät pois pienempiä autoja. Tämä oli todellinen painajainen, koska meillä oli pieni auto, sellainen keltainen ja söpö. Ja juuri se auto oli ollut pysäköitynä ikkunan alle.

Sydämeni ei rauhoittunut, ei todellakaan.

Huomasin, että janon lisäksi minulla oli myös vessahätä.

Yritin siirtää koiraa, mutta se levittäytyi jotenkin raskaaksi ja valuvaksi. Onnistuin kuitenkin pujottautumaan koiran yli herättämättä sitä ja huomasin samalla miten kylmä huoneessa oli. Ikkuna oli jäänyt auki, siksi meteli oli tunkeutunut sisääni. Ikkunaa sulkiessani en malttanut olla katsomatta ulos, vaikka tiesin, ettei kannattasi. Näky oli todella paha. Pieni Keltsimme roikkui ison siirtoauton häntänä, hylättynä ja huostaanotettuna.

Paniikki kasvoi sisälläni, mutta minun oli kertakaikkisesti mentävä vessaan. Siellä tietysti huomasin, että naisellinen ihanuus oli jälleen alkanut. Rintoja pullotti ja mahaa särki, mutta olihan se normaalia, tottakai.

Pienelle koiralle oli tullut vilu. Se katseli silmät pyöreänä ympääriinsä. Lisäksi ymmärsin, että se nosti korvansa pystyyn, koska sen pää näytti jotenkin isolta ja pyöreltä vaikkakin korvat tietysti vieläkin roikkuivat pitkinä.

Kadulta ei kuulunut ääniä. Ketään tai mitään ei näkynyt.

Päätin jatkaa nukkumista. Koiran viereen en halunnut, mutta minua säälitti, näyttihän se niin palelevalta. Peitin sen kunnolla ja annoin hyvänyönsuukon korvan viereen. Johan rupesi isompi koira mustasukkaiseksi, paukutti hännällä vaativasti toisen sohvan päällä.

Päätin antaa laatuaikaa myös tälle kaverille. Kömpesin pieneen sohvaan ison koiran selän taakse, suutelin sitä varovasti korvan päähän. Koira kääntyi onnellisesti huokaisten selälleen, käpertyi ihanasti kainalooni. Hetken päästä koiran alla oleva käsivarteni puutui. En tietenkään raaskinut siirtää koiraa.

Heräsin palelevana ja puutuneena.

Oli juuri sopivasti aikaa, käperryin miehen selän taakse omaan sänkyyn. Hetken päästä hän heräsi herätyskelloon, suuteli minua lempeäsi korvan päälle ja kysyi:

”Nukuitko hyvin, rakkaani?”