Joku aika sitten Helsingissä tehtiin putkiremontteja paljon, useasti ja hartaasti. Jopa kyllästymiseen asti. Mutta tuntui, että joka, tai ainakin joka toisessa Helsingin talossa tämä ilmiö oli olemassa.

Remontit olivat laajoja, kalliita, aikaa vieviä. Mutta ah, miten tarpeellisia, aivan välttämättömiä. Putkiremonteista puhuttiin arvokkaasti, vähän kuten uskonnoista. Näitä talojen tarpeita tuli kunnioittaa. Asukkaiden tuli kestää asiaan kuuluvat pikkuseikat, kaikki muu olisi loukkaavaa. Mitä siitä, ettei kodissaan pystyisi asumaan ainakaan kolmeen kuukauteen, mitä siitä, että remontti olivat sotkuista ja pölyistä, mitä siitä, että kuuluisi hirveätä melua ja pauketta. Putkiremonttiin oli uskottava, niin se vain oli.

Hyväuskoisena toistin itsekin noita faktoja. Tietysti asuntojen arvot nousisi putkiremonttien ansiosta. Tietysti tuntuisi hyvältä nukkua yönsä tällaisen jälkeen. Itsestään selvää oli, että laatu maksaa.

Kaupunki, tai ainakin kantakaupunki, oli samanlaistettu. Näkymät koostuivat LVI-firmojen logoilla varustetuista autoista, kuorkeista, rekoista. Sekaan mahtui myös roskalavat ja sähkö- keittiö- ja muiden firmojen logoilla varustetut pakut ja muut projekteja hyödyntävät ja liikennettä haittaavat ajoneuvot, ajoesteet jne. Kaikkialta kuului melua. Melu alkoi viimeistään klo 7 ja loppui aikaisintaan klo 17. Mutta kaikilla oli niin mukavaa ja kaikki vannoivat putkiremonttien nimeen.

Media pönkitti uskomusta. Isännöitsijät ja välittäjät levittivät sitä.

Putkiremonttiyrityksillä meni hyvin. Hinnat nousivat, tarjonnasta oli puute. Kaikki tiesivät, että putkien keskimääräinen elinikä on 50 vuotta. Kuitenkin, joissakin uskonnottomissa taloissa putket olivat selviytyneet hyvin jopa 70 vuotta. Tästä häpeää herättävästä seikasta ei mielellään puhuttu.

Itse toimin tuohon aikaan välittäjänä. Kävin koulutuksissa, sain tietoa, opin. Uskoin oppimaani, siihen minut oli kasvatettu. Asiakkaat kysyivät joskus vaikeita, mutta vastasin saamani tietojeni mukaan, rehellisesti ja avoimesti. Useimmiten minua uskottiin. Siihen meidät on kasvatettu.

Vuodenajat vaihtelivat. Välillä pysäköin autoni lumihankeen, välillä vaaleanvihreitä hiirenkorvia tekevän puun alle, joskus syksyiseen vesilätäkköön. Aina oli paras aika putkiremontille, aina elettiin viime hetkiä. Useimmiten ”perinteinen” putkiremontti oli paras vaihtoehto. Ainakin se oli kallein. Aina.

Sitten putkiremontti kolahti itselleni. Tai, no jaa, avomiehelleni. Selitin hänelle uskomukseni, kerroin hänelle oppini. Hän ei kuitenkaan uskonut, häntä ei ollut siihen kasvatettu. Ja talomme kuului niihin ”matti-myöhäisiin”. Nopeat syövät hitaat ja erehdyksistä on maksettava. Talomme putkiremontin hinta ylitti kolmanneksella alkuperäisen suunnitelman.

Kävimme keskustelua isännöitsijän ja hallituksen puheenjohtajan kanssa. Ulkomaalaistaustaista miestäni kohdeltiin kohteliaasti, ”eihän Pariisin ja Helsingin hintoja voi verrata”. Minunkin kokemuksen ja isännöitsijäliiton tilastotietoihin perustuvat hintatiedot olivat ”vanhentuneet”.

Meille selitettiin, että kun hyvistä tarjoajista on pula, niin tämä on hallituksen mielestä paras. Muitten tarjoajien hintaa emme koskaan saaneet tietää, mutta ei se varmaankaan ole niin tärkeätäkään. Saattaisi nimittäin harmittaa.

Pariisissa tämän tyyppinen menettely herättäisi keskustelua korruptoinnista.

Ja korruptointia meillä Suomessa ei ole, niin meidät on kasvatettu.

Kesä vaihtui syksyksi. Upean Ranskassa vietetyn loman jälkeen palasimme kotiin. Olimme levänneitä, ruskettuneita, onnellisia. Sisällämme kannoimme muistot valtavasta merestä, simpukoista, hiekkarannoista. Kokemamme näyttelyt, taideteokset, maisemat ja ruoka kantoi pitkälle. Olimme ns. nollanneet, olimme eläneet, olimme unohtaneet murheet. Ajattelimme jopa putkiremonttia suopein mielin, kaikki järjestyisi parhaan mukaan.

Arki olikin sitten todella todellista. Pauke alkoi heti seiskalta. Aamulla. Uudenvuodenpaukut ja ukkosmyrkyt kestävät koiramme panikoivat. Ikkunasta minua tuijotti rekan päällä seisova mies. No, ei hätää. Enemmän pelkäävälle koiralle hankimme rauhoittavaa lääkettä ja itse opin pukemaan vaatteita päälle. Olisi voinut kuvitella, että meluun tottuisi. Emme kuitenkaan tottuneet. Loman aikaansaama rentous vaihtui hermojen kiristymiseen. Onneksi oli rakkaus. Onneksi oli myös poispääsy.

Evakko-ajan jälkeen uskoimme remontin olevan ohi. Oih! Miten hölmöjä olimmekaan! Pauke ja melu jatkui, hankimme siis lisää rauhoittavia koiralle ja itse käytin taas aina vaatteita. Kotona paljon työskentelevinä meillä oli joskus keskittymisvaikeuksia. Mieheni käytti kuulokkeita ja minä sormia korvissa.

Odotimme innokkaasti putkiremontin jälkeistä euforiaa. Ikävästi se on pysynyt piilossa. Sen tilalla on jättikokoiset vastikkeet. Isännöitsijä ja hallitus vakuuttavat, että tehty putkiremontti nostaa asuntojen arvoa, ja kaiken saa vähentää kun vuokraa asuntonsa toiselle. Kysymys onkin: Mitä tehdä, että nykyisillä osakkailla olisi varaa jäädä asumaan koteihinsa?

No, elämä jatkuu. Ihmiset asuvat missä asuvat. Trendit vaihtuvat. Putkiremontti on selvästi passé. Tyhmät eivät ehtineet mukaan, saavat ottaa alennusmyynnistä mitä yli jäi. Nykyhetken must on julkisivuremontti! Oh-la-la-la-laaaa, mikä ylpeys! Mikä pakottava tarve! Miten hienoa onkaan asua julkkarirempatussa talossa, ja wow! miten asuntojen arvo tuleekin nousemaan! Kuka nyt siitä välittää, että jonkun aikaa on asuttava akvaariomaisesti muovien peitossa, kuka nyt kuumuudesta ja hengitysilman laadusta viitsii naputtaa…