kuva:eric leraillez

Ajattelimme avomieheni kanssa yhteisen asunnon ostoa. Ensiksi ajatus oli pienen pilvenhattaran lailla esiintuleva toivo. Hattara leijaili ja leikitteli ja vikitteli. Pidimme siitä, hemmottelimme hieman ajatusta. Hellässä hoivassamme ajatus kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi. Lopuksi se muuttui mahdollisuudeksi. Ihanaksi, romanttiseksi unelmaksi, lupauksesta yhteisestä tulevaisuudesta, onnesta. Pitkään harkitsimme. Olimme hieman varovaisia, olimme molemmat kokeneet elämän ruusutarhojen varjopuolia, risuja ja rumuuksia. Useasti olimme kävelleet käsikädessä pitkin Pohjoisrantaa. Jutelleet ja suunnitelleet. Halailleet. Olimme nähneet meren jäätyvän ja jään sulavan, olimme ihailleet vanhoja aluksia, olimme nähneet Uspenskin katedraalin heijastuvan mereen. Olimme nähneet vuodenaikojen muuttuvan, olimme nähneet aamut, illat, keskipäivät. Meitä oli paistattanut aurinko ja viilentänyt sade. Ja ajatus kypsyi mahdollisuudesta suunnitelmaksi. Keskustelumme aallot kävivät joskus korkeina, joskus lempeästi liplattelevina. Käytiin läpi plussat ja miinukset, puhuimme totuuksista ja kauhuscenarioista. Keskusteluihin mahtuivat exät ja lapset ja koirat ja kaiken vaikutus kaikkeen. Ja vieläkin halusimme. Halusimme elää toistemme kanssa, rakentaa yhteisen pesän. Varasimme ajan kahdesta eri pankista, varmuuden vuoksi päätimme kilpailuttaa lainoja. Ensimmäinen pankki oli pienehkö. Pankki oli tuttu, olin ollut tämän pankin asiakkaana muutaman vuoden. Menimme hissillä kauniiseen asuntoa muistuttava huoneistoon. Kävelimme yli upean parkettilattian avaraan huoneeseen. Johtavassa asemassa oleva pankkivirkailija oli ystävällinen, joustava, tehokas ja iloinen. Joimme poreilevaa vettä ja suunnittelimme tulevaisuutta. Lainakeskustelu oli kevyt ja kannustava. Lainalupaus oli itsestään selvä, olihan meillä kolme asuntoa lainan takeena. Luottavaisin askelin ylitimme Mannerheimintien. Vihreä raitiovaunu liukui hitaasti kiskoja pitkin kohti Erottajaa. Kävelimme kunnostetun Svenska Teaternin ohi ja päädyimme pikaiselle lounaalle ihmisvilinän keskelle Café Esplanadiin. Istuimme pienen pöydän ääreen, uppouduimme toistemme silmiin ja puhuimme koroista ja ehdoista. Meillä oli hyvä taloussuunnitelma, meillä oli kaikki kunnossa, yhdessä tunsimme olevamme varakkaita. Aivan tuota pikaa meillä olisi mukava, viihtyisä koti, joka tunnelmaltaan olisi kuten Muumilaakso, vähintään. Suuressa pankissa kaikki oli erilaista. Oli mustanhuokuva aula, valtava sellainen. Aulaan pääsyä vartioi vakavan näköinen järjestysmies. Kerroimme miehelle asiamme ja saimme luvan odottaa. Hyvin nuorelta näyttävä pankkivirkailija saapui noutamaan meitä muutaman minuutin myöhässä. Hän ohjasi meidät pieneen akvariota muistuttavaan koppiin. Pankkivirkailija istuutui pöydän taakse tietokoneen ääreen. Hänen silmänsä liikkuivat hermostuneesti kohdistumatta mihinkään. Rauhoittaaksemme häntä kerroimme, että molemmat olimme pankin pitkäaikaisia asiakkaita. Minä vauvasta saakka, ja mieheni jo parikymmentä vuotta. Palkkani oli aina tullut kyseiseen pankkiin, ja mieheni kaikki tilit olivat siellä. Olimme luotettavia kanta-asiakkaita. Pankkivirkailija vaikutti entistä hermostuneemmalta. Lasiseinän sisäpuolella tilanne rupesi muistuttamaan elokuvista nähtyä entistä Neuvostoliittoa. Meiltä pyydettiin paperit. Meille esitettiin lukuisia kysymyksia. Normaaalien osoitekysymysten jälkeen ne muuttuivat hämmästyttäviksi. Vastasimme kohteliaasti. Jälkeenpäin voi miettiä mikä sai meidät tottelemaan. Ehkä tunsimme sääliä pelokasta virkailijaa kohtaan. Ehkä emme ajatelleet yhtään, ehkä ympäristöllä oli vaikutuksensa asiaan. – Miten paljon rahaa teillä menee kuukaudessa hygieniaan? – Onko teillä auto? – Miten paljon rahaa teillä menee ruokaan? Harrastuksiin? Viihteeseen? – Onko teillä lehtitilauksia? Minkälaisia? – Syöttekö? Mitä? Onko teillä varaa? – Kulutatteko? Mitä? – Miten selitätte? – Millä maksatte? – Miten elätte? – Miten? Miksi? Kuinka? Kuinka usein? Miten kauan? Miksi? Miten ihmeessä? Kuinka paljon? Mitä??? Lopetin tahtomattani kuuntelemisen. Sanat muuttuivat nousevaksi ja lakevaksi hälinäksi. Katselin naisen suuta, joka pyöreällä tavalla muodosti kysymyksiä. Katselin hänen silmiään, jotka yhä lepattivat taukoamatta. Katselin käsiä, jotka naputtivat vastauksiamme koneelle. Kysymykset jatkuivat. Pieni suu teki ympyröitä, supistui entisestään, sai ankarat rypyt ympärilleen. Hymyä ei voinut edes kuvitella. Ymmärsin, että tilanne oli Todella Vakava. Akvaariossa olomme oli kalamainen. Auvoimme ja suljimme omia suitamme, vastasimme, ja haukoimme happea. Tilanne oli absurdi, jopa koominen. Olimme kuin kolmannen asteen kuulustelussa, jossa kidutusmenetelmänä käytettiin nöyrytystä. Lopulta saimme luvan poistua. Meihin otettaisiin yhteyttä. Olimme väsyneitä naurun pidätyksestä, ja pankin ulkopuolella olo oli täysin tyhjä. Muutama lumihiutale leijaili ilmassa. Katselin torin toisella laidalla olevaa valkoista kirkkoa. Joulukuussa sen portaita oli laskeutunut kynttiläpäinen Lucia tonttuineen. Tänään portailla ei näkynyt ketään. Aikaa on kulunut, kuukausia. Yhteyttä ei ole otettu. Mutta unelmamme jatkuu. Nostimme pienen pankin tarjoaman edullisen lainan. Ostimme asunnon, sellaisen, jossa on puulattiat ja ihana avokeittiö. Muuttolaatikot täyttävät nykyisen kotimme eteisen. Palkkani menee pienemmän pankin tilille. Jatkamme yhteisiä käsikädessä kävelyitämme pitkin Pohjoisrantaa. Aallot liikkuvat vapaina.