Kuva: Eric Leraillez

Kuvittelen olevani sosiaalinen tyyppi. Roikun Naamakirjassa, josta on jo muodostunut ainakin kolmanneksi tärkein meili-, buukkaus- ja muu keskustelufoorumini. Olen myös LinkedIn:ssa, tämä osasto on kuitenkin minunlaiselle tollolle liian hankala, hidas ja itsestäänajatteleva.

Alkuun vastustin sosiaalista mediaa. En tykännyt ideasta, että kuviani ja ideoitani leijailisi ympäri maailmaa ja taivaita. Nykyisin bloggaan – ja mielestäni on kivaa, että juttujani luetaan ja kuvia katsellaan. Niin se maailma muuttuu, mutta some saattaa ihan todellisesti edistää ihan ihka oikeita ihmissuhteita.

Ihanaa on löytää vanhoja kavereita, sellaisia bestikisiä vuosikymmenien takaa.

Niitä, joiden kanssa yritettiin pissiä ristiin (tytöille tämä oli huomattavan hankalaa), tai saunottiin ja uitiin, kuiskailtiin peittojen alla, jaettiin jo vähän syödyt purkat, jätskit ja naksut, niitä, joiden kanssa punasteltiin ja kikateltiin ja silti joskus teki mieli tukistaa, vähintään.

Kavereita, joiden kanssa ei oltu sivistyneesti, ei peitelty, ei valehdeltu. Sellaisia, joiden kanssa salaa katseltiin kiellettyjä kuvia, maisteltiin olutta ja vaihdettiin vaatteita. Ystäviä, joiden…